"Kysykää ennemmin, kuka Tukholman linnan asukas tänään ei teitä tunne", vastasi mies samalla kunnioittavalla äänellä. "Te ette kenties minua tunne, mutta minä näin teidät, kun kaksi vuotta sitten veitte muutaman vangin kauppias Gellinkille, minä olen hänen palvelijansa ja isäntäni se haluaa teitä tavata. Mainitse vaan, sanoi hän, että asia koskee Engelbrektiä, niin ei ystäväni ole empivä."
Tuo kookas mies näytti hetkisen epäröivän, mutta nyökäytti sitten myöntävästi päätänsä palvelijalle, joka seurasi häntä porttiholviin. Ei kumpikaan heistä ollut nähnyt, kuinka vähän matkan päässä heidän takanaan pieni hinterä haamu oli hiipinyt ritarin luokse ja kuiskannut hänelle muutamia sanoja, eikä myöskään kuinka vähän kauvempana muuan naisenhaamu seisoi aikaillen ja ikään kuin vakoillen ympäri linnanpihaa. Hänen rinnallaan seisoi muuan palvelija.
"Mene mukaan, Rasmus", kuiskasi naisenhaamu tälle, "mene mukaan ja katso tarkasti, että tuo vapautettu mies pääsee vapauttansa nauttimaan."
Palvelija riensi porttiholviin, josta sekä vapautettu että ritari olivat kadonneet. Kesti vähän aikaa, ennen kuin portti avattiin palvelijalle, ja kun hän viimein pääsi linnan edustalla olevalle aukealle, jäi hän epäröimään, minne päin mennä, kunnes vihdoin näki kaksi haamua katoavan Kylänkirkon ulkonevan nurkan taakse.
Haamut olivat palvelija ja Eerikki Bildstein eli Belgsting, joksi häntä sanottiin Taalainmaassa ja vieläkin kansantarussa sanotaan. He astuivat rientävin askelin poikki torin, poikkesivat Kauppiaskadulle ja tulivat sitten Själagårdinkadulle. Täällä he kohta pysähtyivät kauppias Gellinkin talon edustalle. Palvelija tarttui isoon portinkolkuttimeen ja tammiportti avattiin sisäpuolelta. Hänen jättiläismäinen seuralaisensa meni perästä ja sitten suljettiin portti heidän jälkeensä. He eivät kuitenkaan olleet astuneet montakaan askelta, ennen kuin joka taholta, sekä alhaalta että ylhäältä ynnä sivuhuoneista ryntäsi esiin aseellisia miehiä, jotka yht'äkkiä taas vangitsivat tuon sankarivoimaisen miehen. Pieni hinterä mies tuli esiin palava tulisoihtu kädessä ja valaisi hänen kasvonsa.
"Olkoon onneksesi, Belgsting", sanoi hän pehmeällä äänellä, "heikolla ja halveksitullakin voi joskus olla puolta. Nyt minä paremmin kuin Jungfruhamnissa aion johdattaa mieleenne Väsbyn niityn ja sen pienen kodikkaan huoneen, jossa pari vuotta takaperin annoitte hyvän ystävänne istua viikkokausia, kokonaista viisi viikkoa, ja ajatella kaikkea mitä ennen oli tapahtunut ja mikä hänelle oli tuhon tuonut… Käykää ujostelematta sisälle, rikas Belgsting, käykää ujostelematta sisälle … samaan huoneeseen saatte tekin nyt astua."
Ilkastellen näin lausuttuansa nousi pieni mies kevein askelin portaita ylös ja aseelliset palvelijat pakottivat Belgstingin seuraamaan. Ullakolla vasta pysähdyttiin. Täällä lykkäsi pieni soihdunkantaja auki muutaman oven ja siitä tuli näkyviin kapea puinen porrassilta. Tämä johti päätyseinän ulkopuolelle pieneen ristikko-ikkunaiseen huoneeseen, joka oli aivan katonrajassa. Tätä siltaa myöten vietiin vanki uuteen vankilaansa.
Tämän kaiken näkijäksi joutui Herman Berman pysähtyessään huoneensa ikkunan eteen. Huone näet oli vähän alempana, vajaan sylen päässä Gellinkin talosta, jonka päätyseinää pitemmälle Henrikki Kalusepän talo pistihe sen verran, että sen laitimaiseen ikkunaan näkyi naapurin päätyseinä.
Herman tunsi heti Belgstingin. Kaikkein ensiksi hän ryhtyi avaamaan ikkunaa, mutta luopui samalla siitä tuumasta, kun huomasi mahdottomaksi tällä tavoin mitään toimittaa, koska ikkunasta ei millään tavoin näyttänyt voivan päästä porrassillalle. Hän kiiruhti sen sijaan alas päästäkseen kadulle ja tätä tietä naapurin taloon. Talonväkeä hereille saadessa kului kuitenkin muutamia kalliita hetkiä, ja kun hän sitten pääsi kadulle, vallitsi Gellinkin talossa täydellinen äänettömyys ja hiljaisuus, ikään kuin siellä ei olisi mitään tapahtunut.
Siinä itsekseen tuumiessaan mitä nyt oli tehtävä, kuuli hän reippaita askelia lähestyvän.