"Hevosten kaviot eivät ollenkaan kapsahdelleet maahan koskiessaan …
varmaankin ne olivat Torkel marski ja Maunu herra taikka ehkä pikemmin
Eerikki ja Valdemar herttuat jotka olivat tulleet noutamaan häjyä
Brunke drotsia, joka ennen muinoin kuuluu asuneen tuossa talossa."
Herman, joka tuon herkkä- ja taikauskoisen miehen puheesta selvästi huomasi, että ahdistajat ajoissa olivat aavistaneet pahaa ja kiiruhtaneet vankeineen pakoon, ei malttanut kuunnella loppuun kertojan omasta mielestään hyvinkin viisasta yöllisen näkemänsä selitystä, vaan kannusti hevostansa ja ajoi katua pitkin etelään päin.
Puolipäivän rinnassa kokoontuivat taas herrat Tukholman linnan isoon saliin. Kuningas viivytteli ja samoin kuin edellisenäkin päivänä ryhmittyivät herrat isompiin ja pienempiin joukkoihin keskustelemaan. Muutamassa sellaisessa ryhmässä olivat herra Krister Niilonpoika ja Pentti Steninpoika sekä Vestmanlannin ja Taalainmaan entinen vouti, joka nyt kuninkaan kanssa oli palannut Ruotsiin. Näitä kolmea lähestyi Linköpingin Knuutti piispa Ewerstenin Hannu kreivin kanssa innokkaasti puhellen. Nämä jälkimmäiset keskustelivat kreivintyttären ja nuoren Maunu Pentinpojan naimaliitosta, josta puheenaineesta piispa ei tahtonut luopua, vaikka kreivi selvästi osotti haluttomuutta siihen.
"Kunnian miehenä", sanoi tuo parantumaton piispa ja pysähtyi, juuri kun he tulivat äskenmainittujen kolmen herran luokse, "ei Ewerstenin ja Nowgartenin kreivi tahdo peruuttaa antamaansa sanaa ja lupausta… Kuulkaa, Pentti nepaani, minusta näyttää jo olevan aika todenteolla tuumia häitä; tulipa teistä hetken kuluttua Ruotsin valtakunnan drotsi tai marski, se ei muuta asiaa, sillä joka tapauksessa on tulossa tilaisuus, joka on lisäävä loistoa meidän ja kreivin sukujen väliselle liitolle…"
Kreivin ylpeät ja jalot kasvot kävivät yhtä valkoisiksi kuin hänen sinipunervan samettiviittansa kärpännahkapuuhka ja hänen huulensa vapisivat, kun hän näki Pentti ritarin silmäin hurjan intohimoisen hohteen. Vanha Krister herra vapautti hänet ainakin tällä kertaa antamasta varmaa vastausta, kun hän sanoi:
"Kovin riemuitsee vanha sydämeni tätä liittoa ajatellessani, sillä me ymmärrämme, arvelen ma, perinpohjin toisemme, ja jos yksityiset edut voidaan yhdistää yhteisiin, niin sitähän on aina toivottava. Te, Jöns Eerikinpoika", lisäsi hän sitten tähän kääntyen ja ikään kuin jatkaen piispan keskeyttämää puhettaan, "te olette siis puhunut armolliselle herrallemme tästä asiasta?"
"Olen kyllä", vastasi entinen vouti hymysuin kuten tavallisesti, vaikka ei aivan yhtä julkean näköisenä kuin ennen, "olenpa kyllä ja olenpa aivan samaa mieltä kuin armollinen herramme siitä, että tästälähin jää Ruotsin valtakunnan herroista ja miehistä riippumaan talonpojatko maassa tulevat hallitsemaan vai he itse."
"Jollei teillä siitä ole varmempia tietoja kuin viime syksynä, jolloin valheellisesti ilmoititte kuninkaan tahdon", kuului tuima ääni aivan Jösse Eerikinpojan viereltä, "niin ei liene sanomiinne paljon luottamista."
Vanha, komea herra Aksel Pietarinpoika (Tott) se yhdessä Olavi poikansa kanssa vasta nyt oli tullut saliin ja halki huoneen astuessaan tullut pysähtyneeksi juuri näiden herrain sivulle ja niin lähelle, että Jösse Eerikinpojan sanat siihen selvään kuuluivat. Puhelevat herrat säpsähtivät kuullessaan ritarin sanat, jotka kajahtivat taisteluunhaastolta, ja Jösse Eerikinpoika lyyhistyi kokoon, ikäänkuin koettaen välttää tuon uhkean uroon säihkyvää katsetta.
"Siinä on sanani, Jösse Eerikinpoika", jatkoi kuumaverinen ritari, "ja siitä että piditte harmaita hapsiani pilkkananne, saatte vastata miekka kädessä, missä mieluummin haluatte, jollette tahdo, että joka mies teitä konnaksi kutsuu!"