Heti sen jälkeen kuningas nousi ja läksi salista. Herrat taas läksivät kukin omille asioilleen, mutta eivät sillä mielellä kuin olisi luullut, kun he nyt olivat saaneet toivonsa täytetyksi siihen nähden, että Engelbrekt oli erotettu valtakunnan hallinnosta ja se jätetty heidän omiin käsiinsä. Kuninkaan heille antama valta oli näet vaan puoleksi annettu. Koko nimitys tapahtui vaan näön vuoksi ja siltä puuttui todellista merkitystä. Ne herrat, jotka asioita syvemmältä ajattelivat, älysivätkin kohta, mitä jo vanha herra Eerikki Krummedik oli ennustanut ja mitä kuningas oikeastaan koko tällä näytelmällä tarkoitti, että nuo molemmat nimitetyt virkamiehet tulisivat, kumpikin puolueensa etunenässä, kokoamaan voimansa toisiansa vastaan. Lyhytnäköisempiä taas harmitti itse nimittämistapa, ja kohta kuultiin yleisesti puhuttavan siitä, miten halveksivasti kuningas oli kohdellut Ruotsin herroja.
Kuningas itse luuli toimineensa varsin viisaasti käyttäessään hyväkseen herrain ja rahvaan eli, yksiinhän se kävi, Engelbrektin kireitä välejä masentaakseen edelliset tekemättä jälkimmäisillekään muita myönnytyksiä, kuin että Örebron linna jäi Engelbrektille läänitykseksi. Mutta Eerikki kuningas ei sitä tehdessään ajatellut, että hän näihin molempiin nähden oli ryhtynyt vaan puolinaisiin toimiin, ja että tyytymättömyys tämän jälkeen oli tuleva juurtumaan syvälle molempiin kansalaisluokkiin, sekä herroihin että talonpoikiin. Parasta olisi hänelle ollut todelliseen rahvaaseen liittyminen, mutta kun hän ei voinut tai ei tahtonut sitä tehdä — sillä niin vapaa talonpoikaissääty kuin ruotsalainen oli, oli saksalaisen ruhtinaan samoin kuin ylimalkaan saksalaisen aatelismiehen mielestä sula mahdottomuus — olisi hänen julkisesti ja vilpittömästi pitänyt liittyä Ruotsin herroihin. Nyt hän oli kuin mies, joka oli talonsa rakentanut korkean vuoren juurelle ja sitten paljastanut talon takana kasvavan puun juuret, tosin ei sitä hävittääkseen, vaan heikontaakseen sen voimaa ja samalla sen tuuheata latvusta harventaakseen; — hän saavutti tarkoituksensa, mutta kun lumi suli vuorelta ja myrsky tuli, vyöryi ylhäältä tulvavesi, jonka voimaa heikontunut puu ei kyennyt vastustamaan. Se kukistui kohta yhdessä talon kanssa, jota sen oli määrä suojella, ja omistaja sortui samalla. Viisaan Eerikki Krummedikin tuuma oli hyvä, mutta hän arvosteli Ruotsin oloja Tanskan olojen kannalta, jossa rahvas jo oli milt'ei herrojen maaorjana. Hän tunnusti tosin, kuten kuulimme hänen sanovan, rahvaan voiman ja merkityksen, mutta hän piti sitä ohitsemenevänä ja satunnaisena. Hän ei tiennyt, että tästä voimasta saattoi kasvaa lumivyöry, joka oli kukistava sekä Eerikki kuninkaan valtaistuimen että myöskin koko sen uhkean rakennuksen, jonka kuningatar Margareta Valdemarintytär vainaja oli rakentanut ja jota sanottiin uniooniksi.
Itse oli Eerikki kuningas, jolta ei myöskään hyviä ominaisuuksia puuttunut, liiaksi aikansa lapsi, sekä liian kevytmielinen että liian itsepäinen kyetäkseen täysin oivaltamaan olevia oloja tai sovelluttamaan menettelytapaansa niiden mukaan. Hän kuunteli tosin, samoin kuin kaikki muutkin, Ruotsin metsissä ja vuorilla heränneen mahtavan hengen lentokokeita, mutta hän ei ymmärtänyt siitä mitään. Vielä vähemmin hän ymmärsi, että mahtavampi käsi oli hänet itsensä asettanut ikään kuin meren kallioksi, tuon äsken heränneen voiman tyrskyjen tielle, jotta tämä voima vahvistuisi, varmistuisi ja virittäisi itsenäisen ruotsalaisen elämän. Siinäpä se oikeastaan olikin Eerikki kuninkaan, samoin kuin seuraavienkin unioonikuninkaiden ainoa merkitys.
Päältä katsoen oli Eerikki kuningas voittanut täydellisen voiton ja hän ajatteli, katseli oloja ja toimi voittajan tavoin. Siihen kuului Ruotsin herrain nöyristäminen, siihen sekin, että hän neuvostoa kuulematta, vastoin sovinnonteossa antamiansa lupauksia, lahjoitteli useita linnoja ja läänejä. Tämä jälkimmäinen teko kiihdytti heti herrain tyytymättömyyttä ja he huomauttivat kokouksessa olleiden tanskalaisten herrain kautta kuninkaalle, että hän tässä menetteli vastoin lupauksiansa ja että oli välttämätöntä antaa drotsille ja marskille riittävä valta. Näihin huomautuksiin ei kuningas vastannut mitään ja sitten menivät Ruotsin herrat itse hänen puheilleen. Mutta kuningas otti heidät vastaan selvästi tyytymättömyyttä osottaen.
"Minua ei haluta ruveta liemilaukuksenne", sanoi hän jyrkästi ja äreästi, "miten on, niin saa olla… Tietäkää, ett'ei Engelbrekt olisi tehnyt minulle niin suurta vahinkoa, jollei teitä ja sukulaisianne olisi ollut!"
Näin sanoen kuningas kääntyi heihin selin. Hän oli nyt tehnyt heille selvästi ymmärrettäväksi, että he olivat pettyneet luullessaan hänestä saavansa myötenantavan herran. Vielä selvemmin hän sen osotti, kun hän, älyttömästi kyllä, otti pois Tukholman linnan tuolta jalolta ja yleisesti arvossapidetyltä Hannu Kröpeliniltä. Linna annettiin muutamalle tanskalaiselle herralle, Eerikki Niilonpojalle (Gyllenstjerna), ja kuningas lisäsi sen varustusväkeä mukana tuomallaan sotaväellä, niin että se nousi 500 mieheen. Ruotsin herrat olivat vaiti ja sietivät, mutta osottivat välillisesti paheksumisensa jäähyväisiksi ylistäessään tuota vanhaa, kokenutta miestä. Tämä tapahtui keskiviikkona lokakuun 26 p:nä 1435.
Viikkoa jälemmin läksi Eerikki kuningas Tukholmasta.
V.
Hopeavitjat.
Pää täynnä kummallisia ajatuksia ratsasti Herman Berman ulos eteläportista, juuri kuin kaupungin kellot löivät kolme sen päivän aamuna, jonka oli määrä ratkaista ja joka ratkaisikin Pentti herran kohtalon. Hän ei voinut aavistaakkaan, että hän, pelastamalla Belgstingin, olisi kenties auttanut herra Pentti Steninpojan Ruotsin valtakunnan drotsiksi tai marskiksi ja samalla hankkinut vielä uuden esteen itsensä ja Agneksen välille. Mutta kuitenkin ilmaantui hänen ajatuksiinsa, kun ne armaan luokse retkeilivät, synkkiä Pentti herran ja hänen poikansa muotoisia varjoja, jotka viipyivät siellä vielä silloinkin, kun Engelbrektin vakava kuva asettui arvoisan neidin rinnalle.