Oli kylmä aamu, raitis tuuli puhalsi järveltä ja hajotti laaksoihin ja soille laskeutuneen sankan sumun. Tämä rauhoitti hänen mielialaansa. Synkät ajatukset haihtuivat, mieli keveni ja toivo virkistyi. Elämän kylmät sumut voi sama voima hajottaakkin, joka ne synnyttää, ja maailman pimeimpäänkin soppeen pääsee aina joku auringonsäde pilkistämään.
Herman oli joutunut ylängölle; sen viereisestä laaksosta ne sumukuvat olivat pakosalle lähdössä. Notko ei kuitenkaan vielä ollut puhdas, vaan näytti pilvimereltä, jonka aallot olivat joutuneet kovaan liikkeeseen. Sen toisellakin puolella oli ylänkö ja sielläkin näkyi joku kulkevan tietä pitkin tänä varhaisena aamuhetkenä. Herman ei kuitenkaan voinut erottaa, mieskö se oli vai nainen. Hän ei sitä erittäin tarkannutkaan, vaan ratsasti edelleen alas laaksoon. Toiselle puolen jouduttuaan hän näki haamun lähempää. Nainen se oli ja se oli nyt istuutunut tien viereen kivelle. Kun Herman tuli lähemmäksi, hypähti nainen seisaalleen ja tuijotti häneen, hurjin ja kamalin katsein. Se oli Kirsti, Belgstingin tytär.
"Kirsti", sanoi Herman häntä vienolla äänellä puhutellen, "mitä sinä täältä kanervikosta näin varhain aamulla etsit?"
"Vitjoja … Herman, hopeavitjoja, jotka sitoivat onnen ja rakkauden Kirstin sydämeen … huu, etkö näe verijälkiä tiellä, etkö niitä näe!… Ole varoillasi, Herman, tästä on susi kulkenut tänä yönä, hänellä oli vitjat kaulassa ja Belgstingin nuolikontti välkkyi kuutamossa … huu, kettu oli mukana … he kuljettivat Kirstin isää välissään… Mutta vaiti, Herman, vaiti. He eivät tiedä, että Kirsti on seurannut heidän jälkiään aina Jungfruhamnista asti."
"Tyttö raukka", keskeytti hänet Herman, "nouse Brandin selkään, niin vien sinut hyvien ystäväin luokse."
"Ha-ha-ha … sinä tahdot minua rangaista, kun päästin ketun menemään … huu, voi minua rikoksellista tyttö parkaa … isäni olen pettänyt … isäni ystävän olen myöskin pettänyt … mutta sen tähden täytyykin minun juosta verisillä poluilla … kohtapa sentään, kohta on tämä päättyvä!"
"Martistako puhut, Kirsti? Olen näet kuullut, että päästit hänet pakenemaan Vesteråsin linnasta."
"Martista, niin, hän on kettu … hän auttaa minua sutta saavuttamaan ja nyt ovat molemmat käsissäni … nyt ne eivät pääse pakenemaan."
"Ja missä on susi?"
"Susi ja kettu ratsastavat metsässä, ei heitä saavuta metsästäjän keihäs … mutta Kirsti on heidät saavuttava…"