Ritari tuijotti Hermanin kalpeihin kasvoihin ja näytti aikovan lyödä syrjään tuon uskaliaan käden, joka oli uskaltanut seisattaa hänen ratsunsa.
"Jos taimotahallanne tahdotte solvata, niin täytynee teitä ojentaa… Moinen puhe sovitetaan ritarien kesken verellä ja minä vaadin hyvitystä…"
"Tuosta saat mitä haluat", huusi Maunu herra vihan vimmassa ja paljasti miekkansa läimäyttääkseen Hermania sen lappeella.
Mutta tämä oli tuskin nähnyt miekan välähtävän päänsä päällä, ennen kuin hän tarttui ritarin vyötäisiin ja rohkeasti heittihe hänen taaksensa hevosen selkään. Jättiläisvoimalla hän sitten puristi ritarin käsivarret sivuja vasten, kannusti hevosta ja katosi hämmästyneiden katselijain näkyvistä. Herra Ture Turenpoika läksi heti sen jälkeen täyttä laukkaa samanne päin ja palvelijat seurasivat häntä.
Metsän alapuolella oli aukea niitty ja sille olivat nuo hurjat ajajat pysähtyneet. Maunu herra oli raivoisasti rynnistäen heittäytynyt satulasta, mutta Herman ei ollut kuitenkaan hellittänyt. Ture herran täyttä karkua tullessa loikoi Maunu maassa sidottuna ratsastimilla, jotka Herman oli temmannut hevosen päästä.
"Tuosta saatte lyönnin", kuulivat tulijat tuon vihastuneen miehen sanovan samalla kun hän voimakkaasti läimäytti pudonnutta miekkansa lappeella, "tuosta saatte lyönnin, jonka aioitte minulle antaa. Jos tahdotte rehellisen ritarin tavoin sovittaa tämän solvauksen, niin olkoon teillä siihen valta, mutta päähineessänne olevan hansikkaan minä otan päällisiksi… Saatte sen takaisin arvoisan neidin kädestä taikka ette saa koskaan."
"Hyvä että tulette tänne, herra Ture Turenpoika", sanoi hän sitten tälle, "tuo suurisuinen Maunu herra näkyy tällä hetkellä tarvitsevan ystävän hoitoa … mutta minä otan teidät sanojeni todistajaksi."
Ture herra laskihe hevosen selästä ja riensi Maunun luokse, joka loikoi verissään maassa. Hän oli pudotessaan loukannut päänsä kiveen, mutta hän tiesi kuitenkin täydellisesti kaikki mitä oli tapahtunut, vaikka verenvuoto teki hänet raukeaksi ja voimattomaksi. Olkavyöllä sidottiin pudonneen pää, niin hyvin kuin voitiin, ja sen tehtyä nostettiin hänet hevosen selkään. Sitten ratsastettiin hiljakseen linnaa kohti.
Herman jäi paikalleen katselemaan poistuvia, mutta hänen mietteitään tuli häiritsemään hänen takanaan kaukana metsässä laulava ääni. Se oli Belgstingin tytär, joka siis myöskin lähestyi Pentti ritarin linnaa. Tuskan ilme vavahti Hermanin kauniille kasvoille ja muuttui suruvoittoiseksi, kun hän loi silmänsä pieneen kultakirjaiseen hansikkaaseen, joka hänellä oli kädessä. Kun hän nosti päätänsä, näki hän vanhan miehen tieltä päin ratsastavan häntä kohti.
"Onneksi olkoon, Herman Berman", sanoi vanhus haaveilijan eteen seisattuen, "silmäni ovat tänään nähneet toisen miehuudennäytteenne!"