"Tuossahan on, niin totta kuin nimeni on Maunu, yksi turpeen tonkijoista", kuului ääni hänen takaansa sanovan. Herman käännähti sinne päin ja näki edessään tiellä kaksi ratsumiestä, jotka hän heti tunsi Maunu Pentinpojaksi (Yö ja päivä) ja Ture Turenpojaksi (Bjelke).
"Hoi, sinä haaveileva nuorukainen", jatkoi sama ääni pilkallisesti ja ilkkuen, "onko lapiosi pudonnut järveen vai oletko nähnyt merenneidon?"
"Erehdytte, Maunu Pentinpoika, jos luulette minua joksikuksi tovereistanne, kuten näyttää, koskapa voitte tuollaista puhua."
"Pitäkää hyvänänne, Herman Berman, sanojani en peruuta ja luulenpa ne uhkarohkeudellasi ansainneesi … ajatelkaas, herra Ture Turenpoika, tuo mies kilpailee kanssani Ewerstenin Hannu kreivin tyttärestä."
"Sehän sopii mainiosti", vastasi Ture herra, "Engelbrekt kosii Ruotsin valtakuntaa, miks'ei sitten hänen aseenkantajansa kosiskelisi kreivintytärtä!"
Molemmat nuoret herrat nauroivat, niin että metsä kajahteli, ja heidän taaksensa kokoutui taaja joukko palvelijoita, jotka ratsastaessa olivat jääneet jälelle.
"Teidän sijassanne, Maunu", jatkoi Ture herra, "jouduttaisin häitä. Morsian saattaisi mennä menojansa, ennen kuin hänen käsineensä on ennättänyt oikein kotiutua päähineenne koristukseksi."
Hän tarkoitti kärpännahkalla reunustettua hansikasta, jonka Maunu herra oli temmannut kreivintyttären vyöstä Jösse Eerikinpojan pidoissa Vesteråsin linnassa.
"Ennen kuin se on vuotta siinä ollut, on hääni jo pidetty…"
"Sitä ennen ja nyt tällä hetkellä on velvollisuutenne antaa minulle vastaus, Maunu Pentinpoika", huudahti Herman ja tarttui hänen hevosensa ratsastimiin.