"Mutta herrain avulla…?" uskalsi munkki kysyä.
"Ei, isä Ragvald", huudahti Engelbrekt pöydästä nousten, "ei, sitä ei ole koskaan tapahtuva!"
"Ei niin kauvan kuin sinä elät, Engelbrekt, mutta sitten…"
"Ei, ei … siinä erehdytte, pateri! Merkitseekö Engelbrekt enemmän kuin kukaan muu, jonka povessa vaan sykkii lämmin ja epäitsekäs sydän? Uskokaa minua, Ruotsin valtakunnalta ei ole puuttuva rehellisiä miehiä puolustuksekseen eikä Ruotsin rahvaalta koskaan johtajaa … silmäile menneitä aikoja, isä Ragvald, minkä joukon mahtavia, suuria henkiä näetkään, kaikilla heillä on miekka paljastettuna kolmikruunuisen kilven puolesta … tämähän on Pyhän Eerikin rukouksien vaikutusta ja yhtä voimakkaina, yhtä hartaina lähtevät ne pyhimyksen huulilta tästälähin kuin tähänkin asti."
Vanha munkki katsoi vilpittömästi ihastuneena Engelbrektiin, jonka kasvonpiirteet puhuessa oikein kaunistuivat innostuksesta. Mutta jos hänen sanansa näin hurmasivat munkkia, niin vielä enemmän ne hurmasivat molempia kuuntelevia nuorukaisia. Hermanin silmä paloi ja Niilo Bonpojan posket hehkuivat ja hän tuskin uskalsi hengittää, ett'ei vaan sanaakaan menisi hukkaan.
"Vai mitä sanotte siihen, Niilo Bonpoika?" jatkoi Engelbrekt hymyillen ja kätensä nuorukaisen olalle laskien. "Varmaan te olette oleva viimeinen herrasmies unohtamaan Ruotsin rahvasta?"
"Niilo Bonpoika ei unohda kerran antamaansa lupausta!" vastasi nuorukainen luoden Engelbrektiin vakaan katseen.
"Vie nyt herrallesi, jalolle Tuomas piispalle, terveisiä minulta ja sano hänelle, että niin kauvan kuin ei talvi tule tätä kaivantotyötämme keskeyttämään, minä oleskelen täällä. Kotia Örebrohon mennessäni aion käydä herrasi luona Tynnelsössä."
Näin sanoen hän lähetti piispan aseenkantajan luotaan.
Illalla päivän työn päätyttyä ja kaikkien mentyä levolle, astui Herman Berman halki metsän linnaa kohti. Hän pysähtyi muutamalle paikalle, josta saattoi nähdä laajalti yli Mälarin. Oli mitä kauniin syysilta, kuu valoi hopeataan vesille ja maille ja kaukaa kuului kotiinpalaavien onnellisten työmiesten iloisia ääniä. Syrjästä metsän takaa kohotti Täljen linnantorni huippuansa sinitaivasta kohti — sen synkän varjon synkkänä kuvana, johon todellisuus oli hänen valoisat toiveensa verhonnut. Rantaa vasten loiskiva laine, metsästä huokuva tuuli — koko luonto kuiskaili elämän suloisimpia lupauksia. Hän näki edessään sydämensä lemmityn; hän oli kuulevinaan armahansa äänen ja hän tunsi itsensä vahvaksi hillitsemään kaipuunsa, vahvaksi kieltäytymään, vahvaksi elämään ja kuolemaan sen miehen tavoin, joka aina oli ollut hänen sydämensä ensimmäisellä sijalla ja joka nyt tuntui sulautuvan siihen henkilöön, joka samalle sijalle niin voimakkaasti oli pyrkinyt.