Ukko nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja ratsasti verkalleen tiehensä.
Muutamia päiviä tämän jälkeen — marraskuun 2 p:nä — tuli herra Pentti Steninpoika ratsain linnaan. Hän oli synkällä päällä ja kutsutti heti linnanvoudin luoksensa. Tämän täytyi tehdä tarkka selko kaikesta, mitä oli tapahtunut sekä linnassa että sen ulkopuolella, ja vielä synkemmäksi kävi ritari saadessaan kuulla, miten onnettomasti hänen poikansa oli käynyt. Maunu herra oli kuitenkin jo paria päivää aikaisemmin lähtenyt linnasta ja ratsastanut Göksholmaan.
"Entä vanki?" kysyi vihdoin ritari sangen kiivaasti.
"Vanki istuu täällä tornissa, mutta Maunu herra otti Kirjuri-Martin mukaansa, niin että ainoastaan tuo pitkä palvelija on jälellä täällä linnassa."
"Tuokaa tänne vanki", huusi Pentti herra kiivaasti, "palvelijaa, joka toi hänet tänne, tahdon kuitenkin ensin kuulustella!"
Linnanvouti meni ja hetkisen kuluttua tuli tuo pitkä, komeavartaloinen palvelija, joka vähän aikaa sitten oli tullut Pentti herran palvelukseen. Hän käyttäytyi jokseenkin ylimielisesti ja raa'asti eikä näyttänyt huolivan luopua entisistä tavoistaan uudenkaan herransa edessä. Tämä uteli häneltä Gellinkin talon tapahtumia, kuinka heidän oli onnistunut päästä sieltä pakoon, ja palvelija teki täydellisen selon sekä omistaan että Martin toimista. Sitten ritari kyseli palvelijan aikaisempia oloja ja näytti joka vastaukselta tulevan yhä tyytyväisemmäksi. Tämä oli ensin ollut arkkipiispa Juhani Gerkenpojan ja sitten Juhani Walen palveluksessa sekä Borganäsissä että Stegeborgissa. Juhani Walen paettua hän oli harhaillut siellä täällä ja vihdoin tavannut vanhan ystävänsä, Kirjuri-Martin, joka oli saattanut hänet Pentti herran luokse.
Palvelijan kertomus keskeytyi, kun ovi avattiin. Linnanvouti astui sisälle tuoden vangin. Tuo roteva, komea mies oli kalpea, mutta hän loi ritariin uljaan silmäyksen, ja jolleivät kahleet olisi kalisseet hänen jaloissaan, olisi ken hyvänsä nähdessään nuo molemmat miehet vastakkain luullut vankia herraksi ja ritaria hänen seurueeseensa kuuluvaksi. Kun vangin katse sattui syrjässä seisovaan palvelijaan, näytti siltä kuin hän olisi muuttunut kasvoiltaan, ja hänen huulensa vapisivat. Ritari puhutteli vankiansa tavalla, josta selvästi huomasi, että hän tahtoi saavuttaa luottamusta.
"Minun väkeni se on riistänyt teiltä vapauden", sanoi hän, "ja minä olen rientänyt antamaan teille sen takaisin … meillä on, arvellakseni, teillä ja minulla, sama vihollinen ja sen tähden voinemme tehdä toveriliiton ja toimia molemminpuoliseksi hyväksi. Yhteinen vihollisemme on mahtava, s.o., häntä ei voi tällä kertaa saavuttaa tavallisella tavalla, mutta teillä on, mikäli tiedän, laillinen syy valittaa häntä vastaan. Sanokaa sen tähden suoraan, tahdotteko yhtyä kanssani elämän ja kuoleman uhalla taistelemaan…"
Vanki ei ollut koko ritarin pitkän puheen aikana huolinut luoda silmäystäkään häneen. Mutta nyt hän suuntasi suuret säihkyvät silmänsä puhujaan niin järkähtämättömästi ja tuimasti, kuin olisi tahtonut ahmaista seuraavan sanan.
"Engelbrektiä vastaan", sanoi ritari seuraten tarkasti jokaista vankinsa henkevien kasvojen ilmettä.