Miehen katseet ilmaisivat sekä pelkoa että ivaa, mutta myöskin jonkinlaista mielenkiihtymystä, huumausta, joka hillittömästi ajoi sitä päämäärää kohti, johon hän kuten moni muukin pyrki … rikkauteen ja kunniaan, jotka hän nyt varmasti uskoi saavuttavansa, koska hänellä oli Belgstingin noidutut kalleudet. Ja niiden voimaa oli niin päivänselvästi todistanut onnettomuus, joka kohtasi Belgstingiä samalla hetkellä, jolloin hän ne kadotti, että usko niiden salaiseen voimaan oli tullut pitkälle Maunulle hänen ainoaksi uskokseen. Tämä ynnä hänen luonnonomainen raakuutensa ja hillitön julmuutensa, jotka vielä olivat kehittyneet sellaisten miesten parissa oleskellessa, kuin olivat mainittu arkkipiispa, Jösse Eerikinpoika ja herra Juhani Wale, — kaikki tämä sai hänet pitämään kokonaan arvottomana kaikkea, mikä ei koskenut hänen himoitsemansa rikkauden voittamiskeinoja. Siitä johtui hänen arkuutensa, siitä myöskin hänen kylmäverinen julmuutensa.
Mutta mies, joka seisoi hänen edessään kahleissa ja taisteli tärisyttävää sieluntaisteluansa, jolloin nuo julmat sanat ikään kuin myrkkypisaroina vähitellen valuivat ammottaviin haavoihin taikka suoloina kirvelsivät selkään piirretyssä aukeamassa, — hän seisoi kalpeana, jäykkänä ja liikkumattomana, vaan yhä ylemmäksi kohottaen uljasta päätänsä, kunnes katse salaman lailla leimahtaen yläpuolelta sivuutti tuon kurjan orjan.
Samassa ovi aukeni ja Pentti ritari astui huoneeseen. Hän oli synkemmän näköinen kuin lähtiessään ja hän käski jyrkästi palvelijan kutsumaan linnanvoutia ja viemään vangin torniin vastaiseksi.
Ja hetkisen kuluttua lukittiin portti Belgstingin jälkeen ja hän oli ahtaassa vankilassaan, yksin muistoineen, yksin sieluntuskineen. Päivät vierivät vierimistään, mutta sitä päivää ei tullut koskaan, jona ritari olisi antanut hänelle vapauden takaisin. Jo oli mennyt kuukausi, mutta monen monta meni vielä eikä vankilan portteja vaan avattu. Hän sai kyllin aikaa miettiäkseen menneiden aikojen tekoja.
VI.
Valtiomarski.
Tammikuun 13 päivä 1436 oli tuima talvipäivä. Pitkin Arboga-joen jäätä ajoi mies samannimistä kaupunkia kohti. Aurinko välkkyi niin talvisen kauniisti monien kirkkojen ja kappelien korkealle kohoavissa risteissä ja torninhuipuissa, mutta matkamies ei sitä tarkannut. Hän sivalsi vaan hevostaan piiskalla pikemmin joutuakseen kaupunkiin.
Mies oli vanhanpuolinen, sillä hänen tukkansa oli harmahtava, mutta hänen liikkeensä olivat voimakkaat ja komeasta turkista päätellen hän oli varakas mies. Hänen partansa oli kuitenkin jäässä ja hevonen oli kokonaan jäähileissä, jotka eivät sulaneet edes kiivaasta juoksusta, vaan pikemmin karttuivat. Kaupungin laidassa ajoi mies maalle joen pohjoisrannalla sijaitsevaan kaupunginosaan. Täällä hän hiljensi vauhtia ja näytti tunnustelevan taloja, joiden ohitse ajoi, mutta jouduttuaan P. Antrean kappelin seuduille hän taas näytti olevan selvillä. Hän pyörähytti hevosensa muutaman nurkan ohitse ja ajoi isolle kartanolle.
"Onko kauppias Greger Niilonpoika kotona?" kysyi hän reestä nousten ja ojensi ohjakset muutamalle rengille, joka oli sisälle menossa, mutta oli pysähtynyt vieraan kartanolle ajaessa.
"Jumalan rauhaa! on kyllä", vastasi renki. Matkamies meni taloon, jossa hän viipyi jonkun aikaa.