"Jos valtakunnalle on päämies valittava", keskeytti Henrikki Seppä varsin vakavan näköisenä, "niin tuskinpa Ruotsin valtakunnassa lienee useampia kuin yksi mies sille sijalle, ja se on Engelbrekt Engelbrektinpoika!"
"Samaa mieltä oltiin täälläkin kauppakaupunkilaisten ja talonpoikain kesken ja silloin vaikenivat herrat heti ja marski tuumaili ystävällisesti hymyillen, että oli vielä liian aikaista puhua siitä. Mutta talonpojat varoivat petosta eivätkä hellittäneet, ennen kuin saivat päätetyksi, että valta oli jaettava Engelbrektin ja marskin kesken, niin että Engelbrektin on pidettävä silmällä vouteja ylt'ympäri maata, ett'eivät ne saa kiusata ja raastaa rahvasta."
"Ja siihen olkoon herra Kaarlo Knuutinpoika tyytyväinen", virkahti Henrikki Seppä varsin mielihyvillään, "siten hän ei viety ojentamaan jalkojaan pitemmälle kuin nahkapeite ulettuu!"
"Noita sanoja lienee hänen vaikea kärsiä; herrathan märehtivät alinomaa kuninkaan kovaa puhetta silloin kuin he olivat linnassa pyytämässä suurempaa valtaa sekä drotsille että marskille."
Puhelun kestäessä oli Herman vienyt Henrikki Sepän muutamaan syrjähuoneeseen Sigfrid Kultasepän talossa, sillä Henrikki tahtoi puhutella Engelbrektiä kahden kesken ja odotella herrain lähtöä. Muutamat olivat jo lähteneet, mutta Tuomas piispa ja herra Niilo Kustavinpoika olivat vielä jälellä. Vähän arveltuansa päätti seppä vaikka näiden herrain kuulienkin toimittaa asiansa Engelbrektille.
Hän meni sen tähden tupaan, jossa Engelbrekt ja mainitut herrat olivat. He keskustelivat kauvan ja päättivät sen johdosta kutsua neuvoston kokoon heti päivällisen jälkeen. Täällä Engelbrekt ilmoitti, minkä tähden hän yksissä neuvoin Tuomas piispan ja Niilo Kustavinpojan kanssa oli kutsuttanut kokoon neuvoston niin kohta keskustelujen päätyttyä. Aiheen olivat antaneet Tukholmasta saapuneet tiedot, jotka hän vast'ikään oli saanut, mutta jotka olivat sitä laatua, että hän puolestaan katsoi pikaisia toimia olevan tarpeen. Ne näet osaksi vahvistivat tosiksi nuo maata kiertävät huhut, että kuningas avoveden tultua aikoi tulla orpanansa, Pommerin Bogislaus herttuan kanssa, tunnustuttamaan tätä kuninkaaksi, osaksi taas varoittivat kovasta onnettomuudesta, joka sitä ennen ja sen yhteydessä oli kohtaava Tukholmaa. Tämä vaara ei ollut sen pienempi, kuin että aiottiin karata ruotsalaisten porvarien kimppuun ja lopettaa heidät perinpohjin, jotta kaupungin hallinto jäisi yksinomaan saksalaisten käsiin ja siten tulisi lujaksi ja luotettavaksi tueksi kuninkaalle, jota tunnustamaan valtakunta vastoin lakia ja oikeutta pakoitettaisiin. Tiheään pitivät Tukholman saksalaiset porvarit kokouksia ja heidän salaisten hankkeittensa peljättiin voivan puhjeta ilmi millä hetkellä hyvänsä.
"Ruotsalaiset porvarit ovat kovin peloissaan", näin Engelbrekt päätti, "he odottavat joka hetki kauheiden Käpplinginmurhain uudistuvan eivätkä saa rauhaa linnan lukuisalta varustusväeltä, josta saksalaisille on oleva suurta apua. Sen tähden arvelen, että meidän on heti noustava ratsaille ja lähdettävä Tukholmaan ottamaan selkoa, mitä perää missäkin tiedoissa on. Lähin vaara uhkaa Tukholmaa, mutta se on sitten kahta suurempana kohtaava koko valtakuntaa, jos Tukholma on menetetty."
Kaikki läsnäolijat hämmästyivät kovin ja vasta hetkisen kuluttua kyettiin mitään virkkamaan. Ensinnä puhui Linköpingin Knuutti piispa ja varoitti etenkin hätäisistä päätöksistä ja hätäisistä toimista. Hän arveli, ett'ei vaara ehkä todella ollutkaan niin suuri. Hänen jälkeensä puhui pari muuta herraa samaan suuntaan. Viimein marski nousi puhumaan. Hän ei tahtonut epäillä vaaran suuruutta, sanoi hän, mutta hän tahtoi ennen kaikkea, että valtakunnan neuvoksien oli pysyminen lujina sanassaan, jonka olivat muutamia tuntia sitten paperille panneet ja allekirjoituksillaan vahvistaneet.
"Olemmehan antaneet kuninkaalle miettimisaikaa paastoon asti",[32] sanoi hän, "jos nyt menemme Tukholmaan, niin näyttää siltä kuin jo nyt olisimme alkaneet panna uhkauksemme toimeen. Me, jotka olemme kirjoittaneet nimemme kuninkaalle menevän kirjeen alle, emme mielestäni voi muuta kuin varoittaa tähän ryhtymästä."
"En tosin ole kirjeen allekirjoittajia", lausui silloin Engelbrekt, "mutta pidän sitä siltä yhtä sitovaisena itsellenikin. Mutta minä katson asiaa toiselta kannalta kuin te, herra marski. Jos minulla on kallisarvoinen hevonen ja tiedän, että sen hoitaja aikoo pettää minut, niin ansaitsisin mielestäni ankaraa moitetta, jollen ottaisi häneltä pois hevosta, vaikka sen tekisinkin hänelle myöntämälläni katumis- ja parantumisajalla. Mitä haittaa siitä jos jo edeltäkäsin pidämmekin huolta, ett'ei Tukholmalle voida vahinkoa tuottaa, kunnes kuningas on ennättänyt vastata neuvoston kirjeeseen. Muustahan ei ole puhettakaan. Ylös siis, jalot herrat, ja lähtekää kanssani Tukholmaan! Etenkin tulee teidän olla mukana, herra marski! Muutamien päiväin kuluttua voi jo olla liian myöhäistä eikä liene kukaan sitä mieltä, että Tukholma voidaan leikata erilleen valtakunnasta; jos mieli tätä pelastaa, täytyy Tukholma pelastaa,[33] ja sen tähden emme saa hukata hetkeäkään."