Kohtaaminen.
Äänettöminä ratsastivat valtakunnan neuvokset linnasta katua pitkin kaniikkitalon eli nykyisen piispantalon ja tuomiokirkon ohitse. Vanhemmilta neuvosherroilta oli, kuten luonnollista, puhelemishalu kadonnut taalalaisrahvaan kapinasta saadun äkillisen tiedon johdosta, nuoremmat sitä vastoin olivat ääneti kunnioituksesta vanhempia kohtaan. Tuomiokirkosta kuului urkujen soittoa ja kellot soivat tornissa. Juuri ratsastaessaan kirkkotarhan ja kaniikkitalon välillä kohtasivat ritarit juhlasaatossa kulkevia kaniikkeja ja kuoripappeja, jotka lauloivat virttä, kuoripoikain kulkiessa edellä ja heiluttaessa suitsutusastioita. Siinä vietettiin sata vuotta sitten kuolleen ritarin kuolinpäivää. Pappien tuli laulaa ja rukoilla ritarin ja hänen jälkeläistensä sielujen puolesta. Sitä varten oli ritari testamentilla antanut kaksi taloa ja myllyn tuomiokirkolle.
Neuvostonherrat pysähtyivät ja tekivät hartaasti ristinmerkin juhlasaaton verkalleen kulkiessa ohitse. Sitten he taas jatkoivat matkaansa ulos kaupunginportista yhä vielä vaieten. Ei se niin paljoa tuo talonpoikaiskapina itsessään synnyttänyt noita syviä ryppyjä Knuutti piispan ja Krister herran ankaroihin kasvoihin, vaan milt'ei enemmän se seikka, että tämä melu nyt jo uudistui, vaikk'ei ollut puoltakaan vuotta edellisestä. Että mikään todellinen vaara rahvaan puolelta uhkasi valtakunnan rauhaa, sitä ei kukaan herrasmies tullut ajatelleeksikaan, mutta kapinan uudistuminen tiesi kuitenkin, että tämän maakunnan rahvaan mieliala oli sangen kiihtynyt ja saattoi olla epätietoista, tokko heitä niinkään helposti voi saada heittämään aseitansa, sen jälkeen kuin oli nähty, ett'ei neuvoston edellinen esiintyminen viime syksynä ollut sen enempää tehonnut. Saattoi jo edeltäpäin arvata, että rahvaan vaatimukset olivat entistä suuremmat, ja niin ollen oli koko asia oikeastaan siinä, ett'ei tarvitsisi tehdä kovin suuria myönnytyksiä sekä että saataisiin asia niin pian kuin mahdollista sovituksi, ett'ei levottomuus tarttuisi ja leviäisi muihin maakuntiin.
Tästä rupesivat piispa ja Krister herra puhelemaan puolen virstaa ratsastettuansa. Myöskin Hannu kreivi otti vilkkaasti osaa tähän keskusteluun, vaikka hän ulkomaalaisena oli vähemmin perehtynyt Ruotsin oloihin ja pikemmin jonkinlaisella ihailulla huomautti tämän rahvaan tarmokkaisuutta, jonka vertaista hän turhaan haki ulkopuolelta Ruotsin rajoja. Hänpä ylipäänsä valeluuloista vapaammin saattoi asioita katsoa ja arvostella. Hänen tietonsa voutien julmasta menettelystä ja hänen tuttavuutensa Engelbrektin kanssa tekivät hänet myötätuntoiseksi talonpojille. Nämä olivat seikkoja, joita ruotsalaiset herrat melkoisella kummastuksella kuuntelivat.
Vallan erilainen oli mieliala tämän ritarikulkueen toisessa rivissä. Siinä olivat Ture Turenpoika ja Niilo Steninpoika, jotka ratsastivat kahden puolen Kaarlo Knuutinpoikaa. Heidän perässänsä ratsastavien Vaasansuvun ritarien, Kaarlon, Juhanin ja Niilon, ainakin kahden viimemainitun, kasvoista saattoi lukea, että he hyväksyivät mainittujen herrain puheet. He asettuivat kokonaan voutien puolelle ja monta jopa kiivastakin sanaa lausuttiin talonpoikia vastaan. Hävyttömimpiä puheissaan rahvasta ja Engelbrektiä vastaan olivat kuitenkin Ture Turenpoika ja Niilo Steninpoika. Kaarlo Knuutinpoika oli enemmän kuulijana, vaikka, kun hän jonkun kerran jotakin lausui, hänestä ei voinut muuta huomata, kuin että hän oli lankojensa kanssa yhtä mieltä.
"Ei, niin pitää olla", huudahti Niilo Steninpoika, "kuin on keisarikunnassa ja myöskin Ranskassa ja Englannissa; siellä ei ritarin tarvitse kuunnella käskyjä alhaalta päin ja tuskinpa ylhäältäkään, sillä linnassaan on hän itse herrana ja kuninkaana; eikö asianlaita ole sellainen, rakas Kaarlo lanko…?"
Kaarlo Knuutinpoika nyökäytti myöntäen päätänsä.
"Olette oikeassa, Niilo Steninpoika", liitti Ture Turenpoika lisäksi, "herrat ja ritarit muodostavat valtakunnan, rahvas on heidän alapuolellansa ja on heidän alammaisensa. Sama järjestelmä täytyy meidänkin saada. Sitä kuulin monesti äidinisänne ja kaimanne, Kaarlo lanko, vanhan herra Kaarlo Ulvinpojan, Toftan haltijan, joka kuten tekin, kauvan oli oleskellut ulkomailla, sanovan, — kuulin hänen usein sanovan, että maan mahtavuus on herrainvallalle rakennettava. Minä olen samaa mieltä kuin tuo vanha drotsi ja lakimies, ja, kautta vaakunakilpeni hirrenpään, tahdonpa katsoa silmiin miestä, olipa hän sitten vaikka itse Ruotsin valtakunnan kuningas, joka tahtoisi ruveta minulle lakia lukemaan Kråkerumissa, isiltäperityssä talossani."
"On kuitenkin olemassa", virkkoi Kaarlo Knuutinpoika, "oleellinen ero ulkomaiden ja meidän ritaristomme välillä. Saksanmaan herralla on lääninsä perinnöllisenä eikä sitä keisarikaan suuritta vaikeuksitta saa häneltä pois. Siksipä ovatkin nuo ulkomaan herrat paljoa mahtavammat kuin me täällä Ruotsissa. Sikäläiset talonpojat eivät ole minkään arvoisia ja mitään sellaista, kuin täällä tapahtui, kun talonpoikaisjoukko Albrekt kuninkaan aikana marssi Tukholmaa vastaan vangittua Maunu Eerikinpoikaa vapauttamaan, mitään sellaista ei siellä voi tapahtua."
"Linna ja lääni", jatkoi taas Ture Turenpoika vihastuneena, "johdattepa mieleeni asian, joka juuri tällä hetkellä jokaisessa tämän maan herrasmiehessä vaikuttaa tyytymättömyyttä herraamme kuninkaaseen. Jolleivät tietoni ole väärät, niin ei nykyään ole yhtään arvokkaampaa linnaa ruotsalaisen miehen käsissä…"