"Kirves, Yrjö mestari, kirves, missä teillä se on?" huusi vouti kartanonvoudille, joka välistä oli toiminut pyövelinä ja siitä syystä saanut tuon arvokkaamman kartanon- eli linnanvoudin toimen. "Täällä on merkillisiä asioita tekeillä ja sinun tulee näyttää vanhaa taitoasi, Yrjö."
Yrjö mestari poistui, mutta tuli kohta takaisin kirkkaaksi hiottu tappara kädessä. Seisoessaan takkutukkaisena, leveäsuisena ja tihrusilmäisenä herransa rinnalla hän oli kuin tämän jäljennös.
"Nyt, vanki, uudistan kysymykseni, tahdotko mukautua tahtooni?"
Näin sanoen — sanat olivat pikemmin kähinää kuin puhetta — loi Jösse
Eerikinpoika petomaisen katseensa Hermaniin.
Tämä ei vastannut, mutta loi majesteetillisesti silmänsä julmaan mieheen, jonka raivo kiihtyi kiihtymistään, kun hän näki uhrin epäröimättä laskevan vasemman kätensä pöydälle, ikään kuin poikki hakattavaksi. Ei ainoakaan lihas värähtänyt hänen kasvoissaan, ei pelon hiventäkään näkynyt hänen katseessaan, joka vakavasti oli luotuna voutiin.
"Iske, Yrjö!" sähähti vouti.
Yrjö nosti kirveensä lattiasta, tarttui molemmin käsin varteen ja kumartui eteenpäin voimiansa kootakseen ja iskulle parempaa vauhtia antaakseen. Nyt kohosi murha-ase, nyt se teki kaaren taaksepäin, hetkinen vielä ja…
"Seis, seis!" huudahti Juhani Wale yht'äkkiä, "laske kirveesi, Yrjö, tässä näyttää tulevan jotakin väliin!"
Hän oli tuskin saanut tämän sanotuksi, ennen kuin ovi aukeni ja Ture
Turenpoika (Bjelke) astui sisään.