"Ajatelkaa, kenelle puhutte", karjaisi Kaarlo Knuutinpoika ja astui askelen lähemmäksi, "minulla on valta teidät heti paikalla vangita…"
Nämä marskin sanat kuullessaan Eerikki Puke vetäisi miekkansa puoleksi tupesta ja riensi esiin, vaikka Broder Sveninpoika koettikin häntä hillitä. Engelbrekt kääntyi häneen päin ja viittasi kädellään ritarin kuumaa verta tyynnyttääkseen. Mutta Kaarlo Knuutinpoika oli aivan vimmoissaan ja kohotti jo kätensä ikään kuin ottaakseen Engelbrektiä kauluksesta, kun salin ovet taas aukenivat ja joukko porvareita astui sisään. Näiden etupäässä oli kolme harmaapäätä miestä: kaksi pormestaria ja Henrikki Seppä.
He astuivat vakavina ja melkeinpä juhlallisina halki salin ja seisattuivat Engelbrektin eteen.
"Me Tukholman pormestarit ja raati ynnä kaikki rahvas olemme neuvotelleet ja päättäneet", sanoi pormestareista toinen, "että valtionhoitajan vaali, jonka herrat Ruotsin rahvasta kuulematta ovat toimittaneet, on laiton. Ruotsin kuningasta ei voida valita eri maakuntain rahvaatta, samoin ei voitane sitäkään, joka on valittava kuninkaan sijaan valtakuntaa hoitamaan. Sen tähden tahdomme ja pyydämme sinua, Engelbrekt, yhdessä meidän kanssamme kutsumaan kokoon valtiokokouksen, jossa valtionhoitaja valitaan, ja siten vapauttamaan meidät kotimaisesta vihollisesta, samoin kuin olet vapauttanut ulkomaisestakin."
Herrain hämmästys näiden sanain johdosta on helpommin ajateltavissa kuin kerrottavissa. Moni aikoi kyllä heti rientää ulos ja palvelijainsa etunenässä tehdä hyökkäyksen tuhotakseen nuo niskoittelevat porvarit, jotka uskalsivat tehdä päätöksiä ja käyttää moista puhetta valtakunnan herrain ja miesten edessä. Useimmat katsoivat kuitenkin asiaa toiselta kannalta ja huomasivat vastustuksen mahdottomaksi. Engelbrektillä, tuolla niin katkerasti vihatulla Engelbrektillä yksin oli ratkaisuvalta käsissä. Jos hän olisi sanankin sanonut, olisi kaikki tehty purettu, herrain vaali hyljätty ja epäilemättä hänet itsensä asetettu valtakunnan etupäähän.
Engelbrekt seisoi miettivän näköisenä kaikkien katseiden tähtäämällä, pelastuksen tai turmion enkelinä itsekunkin erilaisen aseman mukaan.
"Niin kuin te, Tukholman kaupungin kunnon miehet, pormestarit ja raati olette arvelleet", sanoi hän vihdoin ja hänen äänensä kajahteli tyynenä ja lämpimänä, "samoin olen minäkin arvellut, että valtakunnan herrat ja miehet ovat menetelleet väärin omin päin valitessaan valtakunnalle päämiehen … olen kuitenkin sitä mieltä, että yksimielisyys valtakunnan miesten kesken on liian suuriarvoinen pantavaksi alttiiksi sille hetken ilolle, että jo miesmuistin ajan unhotuksissa olleen lainsäännöksen rikkojat olisi vaadittu tilille, etenkin kun he ovat tehneet sen hyvässä tarkoituksessa. Sen tähden minä olen sitä mieltä, ja neuvon teitäkin siihen, että toimitettu vaali pysytettäköön voimassa; minä uskon varmaan, että valtakunnan neuvokset olisivat kokoon kutsuneet yleisen valtiokokouksen, jos olosuhteet olisivat sallineet, ja tämä vaali voidaan jossakin vastaisessa kokouksessa vahvistaa."
Puoleksi kummastunein, puoleksi ihastunein katsein herrat kuuntelivat tuon jalon, ylevämielisen miehen puhetta. Eloisimmat olivat Kaarlo Knuutinpojan kasvot. Hän astui ehdottomasti askelen takaperin ikään kuin itse antaakseen sijaa suuruudelle, jonka alle hän innostuksen ensi hetkenä ensimmäisenä mieli alistua. Mutta ei hän eikä kukaan muu herroista eivätkä myöskään porvariston lähettiläät voineet pitkään aikaan saada sanaakaan suustaan.
"Tosia ovat sanasi, Engelbrekt", alkoi vihdoin se pormestari, joka oli äsken puhunut, vanha mies, jonka luontevia kasvoja ympäröivät hopeanvalkoiset suortuvat, "mutta sitä mieltä olemme me tukholmalaiset ja luulemme kaiken valtakunnan rahvaan myöskin tahtovan, että sinun, Engelbrekt, tulee olla valtakunnan päämies. Sinut me tunnemme, sinun kanssasi olemme kerran karkottaneet julmat voudit valtakunnasta, sinun kanssasi tahdomme elää ja kuolla. Eikö muutamia viikkoja sitten pidetty kokousta Arbogassa, jossa vaali olisi voitu toimittaa rehellisesti? Silloin olisimme panneet sinut valtakuntaa hoitamaan, sinut, jota me kaikki rakastamme ja jonka puolesta kernaasti henkemme ja veremme uskallamme. Jos herrain tahto voittaa ja heidän toimittamansa vaali pysyy voimassa, kuka meille silloin takaa, että laki ja oikeus on vallitseva eikä herrainarmot ja mielivalta?"
"Sen minä takaan", huudahti Engelbrekt hehkuvin katsein ja ojennetuin käsin, "Ruotsin valtakunnan puolesta tahdon elää ja kuolla, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas valani kuulkoot!"