Näin kului iltapäivä ja kynttilöitä sytytettiin saliin. Silloin räikähtelivät taas torvet porttitornin luona ja hetkistä myöhemmin astui tuo pitkä ja synkkä ritari Pentti Steninpoika, Göksholman haltija, sisään. Ritarin katse oli hämärä eikä voinut oikein tietää, vihaako vai vilpillisyyttä siinä hehkui, — ett'ei hän vilpittömänä ystävänä tullut, sen luuli jokainen voivansa nähdä.
"Suojeluslupaanne turvaten tulen, Engelbrekt", sanoi hän, "kysymään, saanko teiltä rauhaa valtakunnassa?"
"Siihen kysymykseen ei ole vaikea vastata", virkkoi Engelbrekt vaivoin nousten seisomaan, "jokainen rehellinen Ruotsin mies eläköön rauhassa Ruotsin valtakunnassa!"
"Tiedättehän, että minä ja te olemme sotakannalla!"
"Sen tiedän … ja tahdonpa sanoa, ett'ei ole minun vikani, jollei tämä kanta lakkaa!"
Ritari tulistui ja vastasi kiivaasti. Mutta koko hänen esiintymisensä oli niin miellyttävä ja erittäinkin oli tämä suora puhe, vaikka se olikin katkera ja perustui väärinkäsitykseen, niin Engelbrektin luonteeseen soveltuva, että jo tuo kiivauskin sai hänet ritariin mieltymään. Kun he kauvan olivat puhelleet keskinäisen kiistansa syistä, sanoi ritari vihdoin:
"Tekö olette oikeassa vai minä, sitä me molemmat emme voine ratkaista, vaan minä toivon, että lykkäämme asian neuvoston ratkaistavaksi!"
"Jos tahdotte sen tehdä, Pentti herra", puhkesi Engelbrekt sanomaan selvästi ilonhämmästyksen valtaamana, "menettelette rehellisen ruotsalaisen ritarin tavoin. Minulta teidän ei tarvitse mitään pahaa kokea!"
Kaksi kirjelmää laadittiin nyt heidän tekemästään sovinnosta ja ehdoksi pantiin, että molemminpuolinen rauha vallitsisi eikä kumpikaan toistaan vahingoittaisi, kunnes asia helluntain seuduissa saataisiin valtakunnan neuvoston ratkaistavaksi. Kirjelmässä mainittiin nimenomaan, että Pentti herra oli tehnyt sopimuksen omasta ja poikansa puolesta. Pentti herran takausmiehiksi rupesi kaksi hänen seuralaistaan ja nuo kaksi läsnäolevaa vuoritilallista[36] kirjoittivat nimensä Engelbrektin nimen alle.
"Ja nyt, Pentti ritari, jääkää vieraakseni linnaan täksi iltaa", sanoi Engelbrek ystävällisesti ojentaen ritarille kätensä, sitten kuin kirjelmät oli allekirjoitettu ja sineteillä varustettu. Ritari suostui pyyntöön ja oikein oudolta näytti, kuinka hän maljan ääressä hymyili Engelbrektille ja iloitsi siitä, että heidän välinen riitansa kerran oli loppuva. Pöydässä puhuttiin myöskin yleisistä asioista ja Engelbrektin kutsumisesta neuvoston puheille.