"Elä sano mitään, rakas mies, tällä kertaa tahdon minä määrätä!"
Engelbrekt ei vastannut mitään, hän otti vaan vaimoaan kädestä ja veti hänet luoksensa sekä painalsi suudelman hänen otsalleen.
Torventoitahdus kuului samassa tornista ja kohta sen jälkeen tuli muuan Engelbrektin miehiä ilmoittamaan Göksholman herra Pentti Steninpojan palvelijan tuloa. Tämä pyysi Engelbrektiltä suojeluslupaa herralleen, joka aikoi käydä vierailemassa hänen luonaan.
Engelbrekt katsoi hämmästyneenä palvelijaan.
"Enpä luullut", sanoi hän, "herrasi tahtovan suosiolla käydä pakkosopimukseen kanssani. Mutta minä noudatan kernaasti hänen mieltänsä … parantaakseni mitä on rikottu, tahdon tehdä kaikki, ja yksimielisyys Ruotsin miesten kesken on nyt enemmän tarpeen kuin milloinkaan."
Palvelija sai pyytämänsä suojeluskirjeen ja meni matkoihinsa.
"Luulenpa kirkkaampia ja valoisampia aikoja olevan tulossa", sanoi hän hetkisen kuluttua ollessaan vaimonsa ja vuoritilallisten Juhani Antinpojan ja Piispanvuoren Kettilin seurassa. "Jos kerran sellaiset miehet kuin Göksholman Pentti herra tahtovat nöyrtyä, niin lienee asiamme, ystävät, varmalla pohjalla."
"Minä vedän vanhaa virttäni", vastasi Kettil, "niin kauvan kuin saamme pitää sinut, Engelbrekt, käy kaikki hyvin, mutta jos herramme yksin pääsevät hallitsemaan, silloin he turmelevat kaikki, ja voi silloin meitä, talonpoikia!"
"Mutta siinä erehdytte sekä sinä että kaikki muut", tarttui Engelbrekt lämpimästi puheeseen, "minäkin vedän vanhaa virttäni, että isäimme Jumala on varjeleva maatamme, ja keitä hän on aseikseen valitseva, sitä ei voi kukaan meistä tietää, koska emme voi tutkia hänen neuvojansa. Ja uskokaa minua, hän käyttää asettaan, niin kauvan kuin hyväksi näkee, ja sitten hän ottaa sen pois ja valitsee toisen. Jos olen teidän ja rahvaan avulla kyennyt jotakin toimittamaan, ei se ole meidän työtämme, vaan Jumalan ja Pyhän Eerikki kuninkaan, ja sen tähden saatte te ja meidän jälkeisemme nähdä, että jokaisella ajalla on oleva oma miehensä!"
Keskustelu muuttui juhlallisentapaiseksi eikä sitä juhlallisuutta kukaan läsnäolevista koettanutkaan poistaa. Kuta enemmän Engelbrekt puhui ja selitteli, mitä hän oli aikonut ja mitä hänen mielestänsä piti tehtämän, että heidän yhteisesti alottamansa työ joutuisi suotavaan päätökseen, sitä enemmän kaikki innostuivat hänen sanoistaan. Ja kun sitten tämä mies, jonka valtansa puolesta voi vetää kuninkaan verroille, lausui hurskaana toivomuksenaan, että kohta saisi luopua korkeasta asemastaan ja palata syrjäiselle vuorelleen ja sulattonsa vaskensavulle, silloin olivat nuo vanhat miehet vähällä langeta hänen jalkainsa juureen.