Rannalle tultuaan hän istuutui tuuhean kuusen juurelle. Hänen ympärillään oli niin tyyntä ja rauhaisaa ja juhlarauha täytti hänen sydämensäkin. Hän näki selvemmin kuin koskaan kuluneen elämänsä kaikkine synkkine varjoineen ja huokaus pääsi hänen rinnastaan. Silloin hän ikään kuin yhdistämässä menneisyyden kangastusta todellisuuteen näki Engelbrektin kasvot järvellä. Ne olivat kalpeat ja riutuneet, mutta niiden vakavat piirteet olivat niin rauhalliset ja lempeät. Katselijasta tuntui siltä, kuin aurinko olisi astunut esiin ja hajottanut varjot taikka tunkenut ne näkyalan takareunaan, kun taas lähinnä kuluneet vuodet kieltäymyksineen, vaivoineen ja taisteluineen ja ihanine satoineen olivat tässä kultaisena viljapeltona tuulen päiväpaisteisena kesäiltana kulkiessa sen ylitse ja tuuditellessa sen täysikypsiä tähkiä. Tuo rakas pää nojasi harmaapartaisen vanhan miehen polveen pienen veneen peräkeulassa. Venettä kiidättivät voimakkaat aironvedot pitkin peilikirkkaan järven pintaa.
Belgsting hypähti pystyyn ja varjosti kädellä silmiään. Näky vaikutti häneen valtaavasti. Hän koetti huutaa, mutta ääni takertui kurkkuun, hän koetti heittäytyä järveen ja uiden saavuttaa tuon ohitsekulkevan aluksen, mutta hän oli kuin kivettynyt. Joku sekava ääni vaan pääsi hänen huuliltaan ja heleitä kyyneliä helmeili hänen ahavoituneille kasvoilleen. Tätä näkyä katselemaan vajonneena hän ei kuullut, kuinka puut rasahtelivat hänen takanaan, eikä huomannut, että hänen tyttärensä sen johdosta hypähti pystyyn, ikään kuin häneen olisi vaikuttanut joku salainen voima, jonka mahtisanaa hänen, tahtoipa tai oli tahtomatta, täytyi totella. Vasta useiden täyttä laukkaa tulevien ratsumiesten synnyttämä töminä herätti hänet horroksista.
Hän käänsihe äkisti ääntä kohti ja silmäsi harjulle. Siellä oli pieni joukko ratsumiehiä, mutta hän näki selvästi, että muuan mies talutti rinnallaan Engelbrektin tuttua hevosta ja tunsi myöskin kaksi ratsumiestä Juhani Antinpojaksi ja Piispanvuoren Kettiliksi. Hänelle selvisi nyt, että Engelbrekt voimia säästääkseen oli valinnut vesitien, kun taas hänen väkensä oli määrä ratsastaa ympäri järven ja kohdata hänet pohjoisrannalla. Hän päätti nyt vaarankin uhalla, jolle hän siten antautui alttiiksi, kulkea pitkin harjua.
Silloin hän melkoisen pitkän matkan päästä pitkin rantaa pohjoiseen päin katsoen näki vilahdukselta tyttärensä ja astuttuaan muutaman askelen sinne päin vähän matkan päässä tyttärensä edessä toiset kasvot, jotka hän varsin hyvin tunsi; hän peräytyi äsken astumansa askelen. Kasvot olivat pitkän Maunun. Kavaluus oli siis täyttä vauhtia ansojaan virittelemässä. Engelbrektiä ei tällä kertaa mikään vaara uhannut, sillä hänen väkensä, joka selänteen harjalta koko ajan näki Engelbrektin, riitti kyllä häntä suojelemaan, mutta häneltä itseltään voi kyllä, jos hän kävi kovin uskaliaaksi, jäädä pääsemättä määräpaikkaan, juuri kuin hän oli sinne joutumaisillaan. Hän päätti sen tähden kulkea Ekebyn suon länsipuolitse. Kirstin hän jätti kulkemaan omia teitään tietäen varsin hyvin mahdottomaksi saada häntä kääntymään takaisin, kun hän oli joutunut sen mielialan valtaan, joka nyt näytti hänet vallanneen.
Vakavin askelin hän astui taas harjun yli ja alas Ekebyhyn päin sieltä
Täbyn kautta päästäkseen Örebrohon.
Aikaisin iltapäivällä Engelbrekt saapui Örebrohon, jossa hänet ottivat vastaan hänen emäntänsä ja veljensä, Niilo Engelbrektinpoika,[35] jolla hänen poissa ollessaan oli ollut linnan isännyys. Hän tunsi itsensä terveemmäksi, kuin oli uskaltanut toivoakkaan, ja astui kahden kainalosauvan avulla ilman nähtävää vaikeutta linnanportaita ylös, — mikä teko suuresti ilahdutti Ulvi vanhusta, joka tuon tuostakin väitti, että isäntä kyllä kohta voimistui entiselleen. Mutta kotiväki, joka ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen kuin hän tammikuussa terveenä ja voimakkaana oli lähtenyt Arbogaan, jaksoi tuskin pidättää kyyneliään. Tuo lempeä emäntä koetti kaikin voimin pysyä levollisen näköisenä, ett'ei haikeuttaisi herransa ja miehensä mieltä, hän kun halusi nähdä iloisia ja voimakkaita kasvoja ympärillään.
Linnansalissa hän antoi Engelbrektille saman päivän aamuna tulleen kirjeen. Se oli neuvostolta. Sana ja kirje oli tullut Hannu Kröpeliniltä — joka vielä senkin jälkeen kuin kuningas oli häneltä ottanut Tukholman linnan edelleen uskollisesti palveli häntä — että hän muutaman toisen tanskalaisen ritarin kanssa halusi kohdata Ruotsin neuvostoa Vadstenassa helluntain tienoissa (joka tänä vuonna oli toukokuun 27 p:nä), ja tästä neuvosto tahtoi Engelbrektin kanssa keskustella.
"Etpä kauvan saa pitää minua luonasi, vaimo", sanoi Engelbrekt hymyillen ja pani luetun kirjeen syrjään, "jo huomenna minun täytyy lähteä Tukholmaan."
"Niinpä minä lähden mukaasi", vastasi vaimo luoden päättävän katseen mieheensä, "nyt sinä tarvitset naisenhoitoa enkä minä sinua jätä, ennen kuin taas olet päässyt täysiin voimiisi."
"Silloinpa uskon sairauden kohta pötkivän pakosalle … etkö näe, vaimo, että jo olen paljoa parempi sinun läheisyyteesi tultuani. Luulen kuitenkin Ulvin tekevän tehtävänsä tästälähin yhtä hyvin kuin tähänkin asti."