Silloin Engelbrekt kääntyi katsomaan palvelijoitaan, mutta ei niitä nähnyt; ainoastaan kalpean vaimonsa hän näki loitompana. Tämä oli vaipunut maahan kauhun ja kuolemantuskan musertamana. Tämä oli hänen viimeinen näkemänsä. Sankarin katseen lumouksesta päästyään Maunu kohotti uudelleen kirveensä ja isku sattui takaa Engelbrektiä kaulaan. Kolmas isku rikkoi sankarin pääkallon, niin että aivot valuivat ulos.
Engelbrekt kaatui ja pedontapaisella julmuudella tuo hurja Maunu sitten musersi hänen raadellun päänsä, joka kaatuessa oli sattunut kiveen. Sen jälkeen hän nuolilla lävisti tuon hengettömän ruumiin. Se tyydytti ritarin kostoa tuo hänen onnensa vastustajan paloitteleminen.
Mutta laine loiski rantaa vasten ja tähdet vilkkuivat taivaalla ja tuo vapaaksi päässyt henki kuvaili nyt oikeassa olopaikassaan elämän tarua ja nautti kyllikseen vapauden elävää vettä.
Työn tehtyään astui nyt Maunu Pentinpoika uhmaillen rannalle. Engelbrektin palvelijat oli sidottu ja viety yhdessä hänen vaimonsa kanssa ritarin veneeseen.
"Nyt Örebrohon", huudahti Maunu ilosta huumauksissaan, "ja jos sinä, Albrekt, pidät sanasi, niin lienee linna vallassamme ennen päivän nousua."
* * * * *
Illalla oli Herman Berman tullut Örebrohon ja oli pitkästä ratsastuksesta väsyneenä nukkunut sikeään uneen. Aamupuolella herätti hänet yht'äkkiä muuan palvelija.
"Engelbrektiltä on saapunut sanantuoja", sanoi mies, "ja Niilo,
Engelbrektin veli, joka on linnanvoutina, käski minun herättää teidät."
Joutuisasti Herman puki päällensä ja meni linnanpihalle. Tänne tultuaan hän näki Niilo Engelbrektinpojan seisovan muurilla ja riensi tämän rinnalle. Linnankaivannon toisella puolen oli kaksi miestä, joista Herman toisen heti tunsi Maunu Pentinpojaksi. Toinen oli Albert Piccatel, Engelbrektin palvelijoita, selitti Niilo.
"Hän sanoo tuovansa sanaa Engelbrektiltä", sanoi Niilo, "mutta minusta tuntuu kummalliselta, että hänellä on göksholmalainen seurassaan."