Vouti ponnisti viime hetkellä kaiken kykynsä pelastaakseen itsensä. Näitä hänen sanojansa seurasi äänettömyys ja kaikkien silmät kääntyivät häneen ja Engelbrektiin. Vouti näytti mahtavalta herrain mielestä seisoessaan siinä toinen käsi miekankahvassa ja toinen osottamassa Engelbrektiä. Tämäkin katsoi alussa kummastuneena voutiin, mutta nähdessään, kuinka vimmoissaan ja melkein kykenemätön itseänsä hillitsemään hän oli, palasi taas majesteetillinen tyyneys hänen avomieliselle otsallensa.
"Mihin perustatte tämän syytöksenne, Jösse Eerikinpoika?" kysyi
Engelbrekt kirkkaalla, sointuvalla äänellään.
"Siihen", vastasi vouti, "että olette jättänyt neuvoston käsiin muutaman kirjeen, jonka väärin olette sanonut saaneenne kuninkaan kädestä."
Melkein näkymätön hymy ilmautui syytetyn kasvoille.
"Mitä tulee kirjeeseen, jonka olen jättänyt neuvostolle", sanoi hän, "niin sain sen kuninkaan virkahuoneesta, varustettuna kuninkaan omalla sinetillä, joka kai vieläkin on siinä ja jota valtakunnan neuvokset siis helposti voivat tarkastaa. Mutta en tiedä, kuinka te, vouti, olette joutunut luulemaan väärentäneeni kuninkaan kirjeen, jollei luulollanne ole yhteyttä erään toisen kirjeen kanssa, jossa myöskin oli kuninkaan sinetti, mutta joka minulta varastettiin viime juhannuksen aikoina, kun olin yötä arvoisan isän, Tuomas piispan luona Tynnelsössä. Kirje oli osotettu yksityiselle miehelle, joka myöskin kärsii mielivaltaisuutenne uhrina, Jösse Eerikinpoika — panin sen pöydälle ikkunan eteen, ja kun aamulla heräsin, oli se hävinnyt. Sitä kirjettä, joka koski taalainmiesten valitusta, säilytin povessani aina siitä hetkestä asti, jona sen sain, kunnes annoin sen herra Hannu Kröpelinin käteen Tukholman linnassa."
Tämä mutkaton selitys oli riittävä, ja jos joku läsnäolevista vieläkin epäili, niin hänen tarvitsi vaan katsoa voutiin tullakseen täysin vakuutetuksi. Jösse Eerikinpoika seisoi siinä sanan oikeassa merkityksessä sortuneena miehenä. Hänen pyöreät kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät olivat luotuina lattiaan.
Silloin Niilo Steninpoika meni hänen luoksensa ja kuiskasi hänelle korvaan:
"Heittäkää sikseen jo, vouti, elkääkä ajako asiaanne pitemmälle!
Jättäkää kaikki kuninkaan huostaan. Hän yksin saattaa antaa teille
Vesteråsin linnan takaisin!"
Ritarin sanat tulkitsivat tarkoin voudin omat sisimmät ajatukset. Hän ei enää vastustellut. Hän antoi syytöksensä raueta ja Vesteråsin linna luovutettiin taalalaisrahvaan toivomuksen ja valtakunnan neuvoston päätöksen mukaan Ewerstenin Hannu kreiville.
Myöhemmin illalla istui Engelbrekt majatalossaan kaupungilla. Liedellä roihusi takkavalkea ja levitti valoansa huoneeseen ja mieheen. Engelbrekt istui pää käden nojassa ja katseli liekkien haaveellista peliä, kun ne lekuttaen nuoleksivat lieden seinämiä; niillä näytti olevan paljon puuhaamista, ennen kuin kuolivat, jättääkseen uusille sijaa.