Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vieläpä näyttivät kärsiviltäkin, mutta sen saattoi kyllä vaikuttaa takkavalkeakin, samoin kuin kalliokin näyttää pehmenevän iltaruskon sitä loisteellaan kullatessa. Hän otti esiin ristiinnaulitun kuvan, jota hetken aikaa hartaasti katseli, samalla kuin huulet kuiskailivat sanoja, joita ei oltu aiottu kuultaviksi. Sen jälkeen hän pani kätensä pienen kuvan ympärille ristiin ja vaipui rukoukseen.
Hän ei rukoillessaan huomannut, että ovi aukeni ja pitkävartaloinen munkki astui sisään. Se oli pater Johannes. Hän pysähtyi ovelle, kun näki Engelbrektin rukoilevan, mutta kun huomasi hänen päättäneen rukouksensa, hän astui esiin ja laski kätensä Engelbrektin olkapäälle.
"Jumala sinua siunatkoon, Engelbrekt", sanoi hän. "Joka Jumalan nimessä alkaa, hän voi myöskin rauhallisin mielin loppua ajatella!"
"Olisiko asia sitten vaan alulla?" kysyi Engelbrekt ja katsoi surumielisesti hymyillen puhujaan.
"Se on vaan alulla", toisti tämä vakavasti.
"Ja mistä tiedätte sen niin varmaan, Johannes?"
"Tulen nyt linnasta", vastasi munkki, "herrat ovat menneet matkoihinsa Räfvelstadiin. Vouti läksi Birgitta rouvan kanssa linnasta minun siellä ollessani. Birgitta rouva aikoo mennä veljensä luokse Ervallan kartanoon, mutta vouti matkustaa suoraa päätä kuninkaan puheille."
"Siitä ei kuitenkaan tarvitse varmaan päättää, että se, mitä olemme tehneet, on vielä uudestaan tehtävä."
"Ei, vaan voudin jäähyväissanoista palvelijoilleen."
"Ja minkälaiset ne sitten olivat?"