"Ja minä sanon sinulle, herrani ja isäntäni", virkkoi vastaten emäntä, "sanon sinulle, että juuri sen kautta tuotat rangaistuksen itsellesi. Sen nuoren miehen, joka tuotiin tänne Gripsholmasta ja joka nyt nääntyy tuolla tornissa, sanovat olevan Engelbrektin kasvattipojan… Jos niin on, rakas mieheni, … niin päästä hänet vapaaksi, se on ensimmäinen ehto torjuaksesi onnettomuutta itsestäsi ja minusta, ja sitten…"
"Ja sitten?" kysyi vouti ihmetellen, kun hänen vaimonsa empi. päättäisikö lauseensa.
"Sitten tulee sinun ojentaa Engelbrektille kätesi ja sanoa: minä tahdon sovittaa, mitä olen rikkonut."
Voudin katseesta näkyi mitä suurinta kummastusta, kun hän kuuli nämä lempeän vaimonsa sanat, mutta kohta sen jälkeen ilmeni hänen sameista silmistään hurjaa ivaa, ja sitten kuvastui hänen kasvoillensa mitä katkerin suuttumus.
"Olet järjiltäsi, Birgitta", virkkoi hän, "päästää vapaaksi tuo nuori mies … etkö sitten tiedä, että juuri hän tempasi kirjeen kirjurini kädestä, kirjeen, joka olisi säästänyt sekä minulta että kuninkaaltani monta huolta, jos olisi ollut minun käsissäni… Vai päästää hänet vapaaksi! Niin kuule sitten valani, Birgitta. Ennen on tämä linna kaikkine päivineen vajoava maahan, kuin tämä Herman Berman pääsevä tornista, niin totta kuin Jumala ja kaikki pyhimykset minua auttakoot."
Birgitta rouvan kasvot kalpenivat yhä enemmän näistä sanoista ja hän pani tuskissaan kätensä ristiin.
"Katso tuota", sanoi vouti ja ojensi hänelle kirjeen, joka hänellä oli kädessään, "lue, vaimo, ja sano sitten, ansaitseeko vanki armahtamista."
Mieli muualla otti emäntä ojennetun kirjeen, joka oli Kirjuri-Martilta. Sen sisällyksen panemme tähän jättäen tavanmukaiset alku- ja loppusanat mainitsematta.
"Päästyäni pitkällisestä vankeudestani, johon minut Tukholmassa oli pantu, sain sekä omaksi että teidän onneksenne tietää vuoritilallisen palanneen kuninkaan paheilta ja aikovan ensin mennä arvoisan isän, Tuomas piispan luokse Tynnelsöhön. Läksin sen tähden sinne ja onnistuin todellakin saamaan käsiini sen kirjeen, jota hän toi kuninkaalta valtakunnan neuvostolle. Sieltä suuntasin kiireen kaupassa tieni Strängnäsiin, josta varman tuojan mukana aioin lähettää kirjeen teille ja siten tehdä tyhjäksi vuoritilallisen matkan tulokset. Silloin karkasi yöllä kimppuuni rosvoja ajaen minua takaa lähelle Gripsholmaa, jossa hän sai minut kiinni. Ett'ei kirje joutuisi hänen haltuunsa, täytyi minun heittää se käsistäni järveen, joka oli lähellä sitä paikkaa, missä olimme. Olen menemäisilläni laivaan ja kirjoitan tämän suurimmassa kiireessä. Mitä kuninkaan kirjeeseen tulee, niin tuskinpa se kuitenkaan enää joutunee neuvoston käsiin, sillä ranta, jossa minun kimppuuni käytiin, oli milt'ei autio. Kirjoitin Söderköpingissä j.n.e."
Kirje ei rauhoittanut Birgitta rouvaa; päinvastoin hänen kätensä vapisi, kun hän sen pani pöydälle, ja hänen silmänsä olivat kyynelistä kosteina. Hänen miehensä erehtyi kuitenkin luullessaan tätä mielenliikutusta suuttumukseksi ja vihaksi tuon tärkeän kirjeen menettämisestä ja siitä aiheutuvasta epätietoisuudesta. Tässä luulossa hän ojensi hänelle toisen kirjeen, joka oli kirjoitettu syksyllä Köpenhaminassa ja oli samoin Kirjuri-Martin kirjoittama. Tämän sisällys oli seuraava: