"Täällä on ollut paljon tekemistä ja monta vaikeutta voitettavana. Hänen armonsa kuninkaan puheille en pitkään aikaan päässyt, ja kun viimein pääsin, niin hän ynsein sanoin käski minut luotansa. Cecilia neiti, joka viime kerran täällä teidän asioillanne käydessäni oli niin kernas asiatanne edistämään, on nyt aivan myöntymätön. Olin jo joutua toivottomaksi kohtalostanne, mutta kun tulin ajatelleeksi, ett'eivät sikäläiset neuvoston herrat voineet mihinkään toimiin ryhtyä ilman kuninkaan kirjettä, ja kun samalla olen vakuutettu siitä, että olette pitävä sananne ja muistava köyhää palvelijaanne palkita, niin päätin odotella sopivampaa tilaisuutta. Muutamat tanskalaiset herrat, etenkin herra Eerikki Krummedik ja nuori Otto Pogwisch sekä hänen äitinsä Gladsaxin Ida rouva, joka mielellään käyttää hyväksensä jokaista tilaisuutta näyttääkseen vaikuttavansa enemmän kuin Cecilia neiti, antoivat minulle apuansa. Heidän puheistaan muuttuikin sitten vähitellen kuninkaan mieli, niin että hän ainakin salli minun päästä puheilleen. Sitten on minun onnistunut yhä varmemmaksi varmentaa hänen hyvää luuloansa teistä, niin että voitte olla aivan levollinen. Kuningas, herranne, on aina katsova parastanne. Se tuli näkyviin silloin, kun tuo hiton Engelbrekt taas viime viikolla tuli tänne. Kuningas ei tahtonut laskea häntä puheilleen. Kun minä sitten, yhä teidän asemaanne vahvistaakseni, puhuin hänen puolestansa, niin hän tosin sai tulla kuninkaan eteen, mutta oli tuskin alkanut puhua teistä ja menettelystänne, kun kuningas viittasi kädellään ja sanoi: 'Menkää pois, elkääkä koskaan enää tulko silmieni eteen!' — Voitte tästä nähdä, onko minusta ollut teille hyötyä vai ei. Tuo jumalaton vuoritilallinen uskalsi tosin juuri kuninkaasta kääntyessään ja salista lähtiessään uhata vielä kerran tulevansa takaisin, mutta jos hän tulee, niin siitä kai on tuleva hänen viimmeinen matkansa, jollei teidän kätenne häntä jo sitä ennen ole kouristanut. Voitte nyt pidellä häntä, niin kuin tahdotte, hän on vallassanne, eikä kuollut koira enää hauku."
Riemuitsevin katsein vouti otti kirjeen vaimonsa kädestä, sitten kuin tämä oli sen lukenut. Mutta ei tämäkään kirje tehonnut häneen siten, kuin vouti oli tarkoittanut.
"Jumala ja pyhä Olavi, isänmaani suojeluspyhä", sanoi hän, "muuttakoot mielesi, Jösse Eerikinpoika, ennen kuin on myöhäistä. Minä olen onneton vaimo raukka", lisäsi hän hiljaa, ikään kuin itsekseen.
Mies oli jo taas sanomaisillaan hänelle kovia sanoja, kun hänet siitä esti hovipoika, joka ilmoitti herra Krister Niilonpojan ja herra Kaarlo Knuutinpojan olevan linnanpihalla. Vouti kiiruhti ottamaan hattuansa rientääkseen ylhäisiä vieraitansa vastaan, mutta Birgitta rouva painoi tuskissaan päänsä käsiinsä ja käänsihe pois.
"Pian, vaimo", huusi silloin hänelle vouti, "katso, että kaikki on hyvässä kunnossa ja ett'ei mitään puutu. Naistenhuoneessa sinun tulee noille ylhäisille rouville ja neideille näyttää ystävällisen ja iloisen näköiseltä, säästä sen tähden kyyneleesi siksi kun jäät yksiksesi."
Tätä puhuessaan hän oli sitonut miekkansa vyölleen ja heittänyt hartioilleen hienon kärpännahalla reunustetun viitan. Hän tarttui vaimonsa käteen saattaakseen hänet naistenhuoneeseen, kun ovi taas aukeni ja sisälle astui pitkä kookas palvelija tuoden muassaan vanhan talonpoikaisissa vaatteissa olevan miehen.
"Mitä nyt?" kysyi vouti mahtavalla äänellä.
"Tärkeitä uutisia", vastasi palvelija, "jollen erehdy."
"Jollet varmemmin asiaasi tiedä, niin saa sanottavasi jäädä toiseen aikaan."
"Jollei tämä minua petä, niin ovat uutiseni siksi tärkeitä, että nuo ylhäiset herrat voivat hetkisen teitä odottaa", sanoi palvelija ja veti takkinsa alta pergamenttikirjeen, jossa riippui iso sinetti, minkä vouti heti tunsi kuninkaan sinetiksi.