Yhä synkemmäksi ja harvapuheisemmaksi oli pateri käynyt ja Engelbrektkin suri salaisesti sitä kohtaloa, joka epäilemättä jo oli kohdannut taikka ainakin ennen pitkää oli kohtaava tuota rakasta nuorukaista. Mutta yleinen hätä ja se tehtävä, jonka hän oli ottanut toimittaakseen kansan tähden, veivät sekä Engelbrektiltä että hänen ystävältään, munkilta, ajan, ja sen tähden he eivät olleetkaan saattaneet ryhtyä tähän asiaan niin perin pohjin, kuin olisi sietänyt. Ja niinpä käykin, kun joku erinomaisen suuri ja tärkeä asia täyttää ihmisen sielun, kun hän on valmis itse uhraamaan verensä ja henkensä sen puolesta, jota pitää pyhänä ja rakkaana, että hänestä silloin usein yksityisen hengen hukkaaminen on vähäpätöinen asia. Hän pitää sitä omanaan, ainoastaan yhteishyvän uhrina.
Olipa sentään yksi, joka ei muuta ajatellutkaan kuin nuorukaisen pelastamista ja se oli Erkki. Hänen puuhansa olivatkin sen verran edistyneet, että hänen oli onnistunut löytää Hermanin vankila ja myöskin vaihtaa sanoja hänen kanssansa. Niin kuin tiedämme, hän vanhastaan hyvin tunsi Borganäsin linnan ja sen muurit ja rakennukset. Monena yönä hän oli varjon tavoin hiipinyt muurin ylitse ja sitä tornia kohti, jonka läheisyydessä hänet tapasimme muutamana kevätaamuna vuosi takaperin. Silloin kitui hänen isänsä siellä tornissa, nyt hänen äitinsä pelastaja istui samassa tornissa, muuriin kahleilla kytkettynä aivan hänen isänsä mädänneen ruumiin vieressä.
Juhlalliselta tuntui se päättelijäisyys, joka loisti pojan silmistä hänen nyt seisoessaan käsi munkin kädessä. Mitä puhtainta rakkautta, mitä jalointa alttiiksiantaumusta loisti tästä katseesta ja se kirkasti hänen rumat kasvonpiirteensä.
"Ja tahdotko uskaltaa henkesi nuorukaisen puolesta?" kysyi munkki mielenliikutuksessa vapisevin äänin.
Pojan säihkyvät silmät antoivat selvän vastauksen.
"Mutta kuinka se on suoritettava?" kysyi Engelbrekt kävelystään munkin ja pojan eteen seisattuen. "Tosin saattaisin ennen juhannusaattoa piirittää linnan, mutta … tuskin on luultavaa, että nuorukaisen henki sillä pelastuisi!"
"Ei, ei", keskeytti Erkki vilkkaasti, "ei, siten emme saa Hermania takaisin. Vouti vaan käyttäisi häntä teitä nöyristääkseen…"
"Niin", lisäsi munkki, "saattaisi käydä niin, että sen nuolen, joka avaisi linnan portit Ruotsin vapauttajalle, täytyisi kulkea nuorukaisen sydämen kautta."
"Olen keksinyt keinon", virkkoi Erkki kainosti, "mutta niiden, joiden tulee se suorittaa, täytyy pitää omaa henkeänsä vähempiarvoisena kuin nuorukaisen. En kuitenkaan epäile niitä löytyvän, jotka yhtä paljon sinun tähtesi, Engelbrekt, kuin nuorukaisenkin tahtovat minua seurata viimeiselle retkelleni Borganäsin linnaan."
"Ja kuinka aiot menetellä?" kysyi Engelbrekt käyden istumaan ja vetäen pojan luoksensa, niin että saattoi katsoa poikaa suoraan hänen luotettaviin silmiinsä.