"Keinoni on se, että muitta mutkitta yllätän voudin, otan hänet vangiksi ja pakotan hänet itsensä irroittamaan Hermanin kahleet … kahdenkymmenen reippaan miehen avulla tahdon sen työn toimittaa. Saattaahan kyllä niinkin käydä, että menetämme henkemme, mutta niistä ei suurta väliä ja vouti on näkevä kuinka rohkeasti mennään kuolemaan sen puolesta, jota rakastetaan."
Engelbrekt nousi tämän kuultuansa seisomaan ja laski kätensä pojan pään päälle.
"Jumala sinua siunatkoon, poika!" sanoi hän, "ja suokoon hankkeellesi menestystä; pyyntösi olet saava täytetyksi. Kaksikymmentä reipasta miestä saat itse valita väestäni täällä kartanolla."
Riemuiten poika meni ulos.
Molemmat miehet katsoivat kauvan poistuvaan, kunnes Engelbrekt virkahti:
"Saat nähdä, Johannes, että hän saa asiansa aikaan."
"Hyvä olisi sentään", sanoi vastaten munkki, "jos isompi joukko häntä seuraisi ja olisi saapuvilla…"
"Ei, ei", keskeytti Engelbrekt, "poika on oikeassa, meidän täytyy välttää tarpeetonta melua, meillä ei ole aikaa pitkälliseen linnan piirittämiseen. Juhannuspäivänä on talonpoikaissotajoukko nouseva kuin maan sisästä, eikä voudille jätetä aikaa vastustukseen. Tätä suurta suunnitelmaa ei saa mikään hämmentää… Mitä hyvänsä täytyneekin tehdä, sen saa poika yksin suorittaa. Hermanin henki niin kuin hänenkin ovat Jumalan käsissä, samaten kuin meidänkin."
* * * * *
Oli iltamyöhä kesäkuun 22 p:nä. Päivä oli ollut pilvinen. Illan tullen alkoi sataa ja pilvet taivaalla olivat niin mustat ja paksut; oli kuin syysilta. Håfranin peitti raskas ja läpinäkymätön sumu.