Äkillinen melu keskeytti Erkin ja vangin.
Tulisoihtu oli pudonnut Juhani Walen eteen ja tämä oli nostanut jalkansa sitä sammuttaakseen. Mutta muuan rengeistä, joka heti oli rientänyt soihtua maasta nostamaan, oli huomannut voudin liikkeen ja soihtua nostaessaan läjähytti häntä kädellään niin, että hän tupertui nurin puolimädänneen ruumiin viereen.
Lyönti oli huumaava. Juhani Wale lepäsi liikkumatonna ruumiin vieressä, kun Erkki ja vanki häneen katseensa loivat.
"Se on isäni ruumis", huudahti Erkki aivan mielettömänä ja karkasi voutia kohti, ikään kuin antaakseen, hänen siinä vielä maatessaan, surmaniskun.
Mutta hän malttoi yht'äkkiä mielensä ja samassa alkoi vouti liikutella jäseniänsä. Tajuihinsa tultuaan ja huomattuaan millä kauhealla sijalla oli levännyt hypähti hän pystyyn, ikään kuin uuden iskun saaneena.
"Jumalan kosto julmalle murhamiehelle!" sanoi Erkki juhlallisella äänellä suurten kyynelkarpaloiden vieriessä poskille.
Hän lankesi sen jälkeen polvilleen isänsä jäännöksien viereen ja teki ristinmerkin niille ja itselleen. Kului muutamia silmänräpäyksiä, sitten hän nousi seisoalleen.
"Nyt", sanoi hän Juhani Waleen kääntyen, "nyt täytyy sinun omakätisesti irroittaa vangittujen kahleet, ensin herrani, Herman Bermanin, ja sitten isäni… Hän on lepäävä siunatussa maassa, näetkös, vouti!… Päästäkää hänen siteensä, ystävät, minä pidän itse häntä työn kestäessä silmällä!"
Ja miekka paljastettuna asettautui Erkki voudin viereen, sill'aikaa kuin köyttä hänen käsistään irroitettiin. Sitten kuin tämä oli tehty, heitti Erkki hänelle avainkimpun.
"Joudu, vouti", sanoi hän, "ja kiitä kaikkivaltiasta Jumalaa siitä, ett'en vielä lisäksi kytketytä sinua kiinni isäni ruumiiseen, sen kanssa yhdessä mätänemään."