"Olen!" vastasi munkki ja tuo synkkä ilme muuttui milt'ei hurjaksi.
Hänen syvät silmänsä säihkyivät tulta.
"Sinä olet tavannut jonkun muunkin, Johannes!" sanoi Engelbrekt ja otti munkkia kädestä.
Munkki teki taas myöntävän liikkeen.
"Elä sentään ankarasti tuomitse, Johannes … raskaat surut ovat hänen mieltänsä painaneet, sitä todistavat selvästi hänen kalpeat, mutta lempeät kasvonsa. Kenties … kenties…"
"Mitä, Engelbrekt!" huudahti munkki ja tarttui Engelbrektin molempiin olkapäihin häntä suoraan silmiin katsoen, "sinä luulet … sinä voit luulla viattoman veren käsiäni tahraavan?"
"Malta mielesi, Johannes… Herran teitä ei pidä ihmisen tukkia. Kenties tulee vielä sekin päivä, jona nuoruutesi surut näkyvät toisessa valossa…"
Viluväreet pudistelivat tuota voimakasta miestä; hän päästi Engelbrektin ja jäi seisomaan käsivarret ristissä ja silmät jäykkinä tuijottaen maahan, missä pienet kukkaset ilosta värähtelivät kesäauringon suudelman heitä lämmittäessä.
Niin hän seisoi kauvan eikä Engelbrekt tahtonut häntä häiritä.
Mutta Engelbrektin talon luhdinikkunasta kuului sointuisa ääni laulavan:
Raukan mun möi, perintöni vei;
Luoja vain huoleni tuntee:
Hautaan mulla siis halua miks'ei!
Ei oo, kelle surujani valitella voin.