Syypää itse ollut jos oisin,
Luoja vain huoleni tuntee!
Tuskin itkien näin vaikeroisin!
Ei oo, kelle surujani valitella voin!
Nämä olivat pari säejaksoa tunnetusta kansanlaulusta "Pikku Hillan valitus", ja tuo vieno surumielinen sävel, samoin kuin sanatkin, vaikuttivat valtavasti sekä Engelbrektiin että munkkiin. Tuona hiljaisena kesäaamuna oli siis vielä lisäksi yksi mieli, jota syvä ja haihtumaton suru painoi, kukkanen, joka värisi kuin munkin jalkain juuressa olevat siskosensa, joihin tämän silmät tuijottivat.
Hänen ristissäolevat kätensä ja kalpeat kasvonsa tiesivät kovia taisteluita, joita tällä hetkellä hänen sydämessään riehui. Kun laulu vaikeni, hän kohotti päätänsä ja loi silmänsä päiväpaisteiseen maisemaan.
"Kenties!…" kuului hän vapisevin huulin kuiskaavan.
Äänettöminä läksivät molemmat miehet puiden varjosta ja menivät kartanolle.
Täällä alkoi eloa ja liikettä ja sekä Engelbrekt että munkki ryhtyivät kohta muihin asioihin.
Hevosia tuotiin esiin ja suittiin, satuloita ja suitsia puhdistettiin ja kaikenlaisia aseita aljettiin kantaa ulos eri rakennuksista. Joukko ihmisiä, mikä mitäkin tehden, täytti pihamaan. Engelbrekt ja munkki pysähtyivät tuvan ovelle ja edellinen huusi luoksensa muutaman lähinnä olevista miehistä.
"Tunnin perästä, Iivari", sanoi hän, "tulee teillä olla kaikki järjestyksessä! Lähetä sanoja vuoritilallisille, että he yhtykööt, ja teidän tulee ajella ympäristössä sanomassa, että lähtekööt matkaan niin pian kuin voivat. Hedemorassa aiomme odotella pohjoisten pitäjäin rahvasta…"
"Ennen iltaa eivät nämä kuitenkaan tule", virkkoi munkki.
"Niin kuin on sovittu", sanoi Engelbrekt ja taas renkiin kääntyen hän lisäsi: "Sano vuoritilallisille, että minä yhdyttyämme teen selon, miksi näin aikaisin lähdemme."