Ikään kuin muistojen vuolaan virran valtaamana hän rientoaskelin kiiruhti ulos huoneesta.
Mutta tunti kului ja palvelijain hevoset kuuluivat korskuvan kartanolla ja kuopivan maata kavioillaan.
"Onko aikomuksesi nyt tällä hetkellä lähteä?" kysyi vaimo, joka ei muuta tiennyt, kuin että keskipäivä oli määrätty lähtöajaksi.
"Herman", vastasi Engelbrekt. "Herman vetää minut pois muutamia tunteja ennen, kuin olin aikonut."
Ja hän kertoi lyhyesti kasvattipojan kovan onnen ja että hänen kohtalonsa kenties juuri nyt heidän puhellessaan oli ratkaistavana.
"Kohta saat tietoja minusta, vaimo … ja jos en tule kotiin talveksi, niin pidän kai huolen siitä, että välimatka väliltämme lyhenee…"
Muuan palvelija ilmestyi kynnykselle ja hänen takanaan saattoi nähdä
Engelbrektin hevosen tepastelevan portaiden edessä.
"Jumalan nimessä vaimo! Hänen siunauksensa sinulle ja talolleni!"
Hän syleili vaimoansa ja painoi suudelman hänen otsalleen.
Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen ratsasti Engelbrekt ulos kartanoltansa ja munkki ratsasti Brandilla hänen rinnallaan.