"Kautta Pyhän Yrjänän, Juhani Wale ja Maunu!" huudahti Engelbrektkin.
Engelbrekt silmäili lähimmäisiä miehiä ja hänen silmänsä pysähtyivät kahteen nuoreen, reippaaseen vuoritilalliseen, joilla oli erittäin vilkkaat hevoset. Hän viittasi heidät luoksensa ja osotti sitä paikkaa, jossa nuo kaksi ratsumiestä olivat olleet näkyvissä.
Nämä olivat todellakin Borganäsin vouti ja pitkä Maunu. Heidän oli tuon ontelon pylvään kautta ja siitä alkavaa maanalaista käytävää pitkin onnistunut pelastautua kaukaiseen taloon, pohjoispuolelle Håfrania. Täältä he anastivat pari hevosta, joilla aikoivat jatkaa pakoansa etelään päin. Erkin tiedonanto talonpoikaisjoukon tulosta oli tehnyt voudin toivottomaksi linnan puolustamisesta. Mutta hän aikoi myöskin vielä kerran palata Borganäsiin palvelijainsa avulla korjaamaan Herman Bermanin haltuunsa. Mutta ratsumiesjoukon näkemisestä hän hämmästyi. Se katkaisi kerrassaan hänen ilkeät tuumansa ja nyt oli kysymys vaan pelastautumisesta. Jos ratsumiesjoukko vaan oli hänet huomannut, niin ei ollut suuria pakoonpääsemisen toiveita.
"Me eroamme, Maunu", kuiskasi hän, "ja jos pakomme onnistuu, niin yhdymme taas Köpingshusissa! Poikkea sinä oikealle kädelle, niitylle päin, minä taas ajan takaisin tietä pitkin!"
Tämä oli tapahtunut sill'aikaa kuin Engelbrekt kutsui luoksensa nuo kaksi vuoritilallista. Kun hän taas kääntyi osottamaan noita kahta ratsumiestä, olivat nämä hävinneet. Hän kertoi kuitenkin, mitä oli nähnyt ja käski heidän, jos mahdollista, tuomaan sinne voudin, joka ei saattanut olla kaukana. Molemmat ratsumiehet syöksähtivät matkaan ja kohta nähtiin heidän häviävän harjun vasempaa rinnettä alas.
"Jos kettu kulkee maita metsiä", tuumaili Engelbrekt sen jälkeen hiljakseen munkille, joka yhä vielä seisoi hänen rinnallaan, "niin mahtanee metsästäjä olla isäntänä luolassa, mutta odottakaamme vielä kuitenkin lähettiäni."
Jonkun aikaa sen jälkeen tulikin vuoritilallinen, joka oli ratsastanut
Borganäsiin.
"Nyt ei mielestäni ole Borganäsissä kaikki kannallaan", sanoi hän. "Nostosilta on hyvästi nostettuna, mutta palvelijaa ei ollut porttitornissa huutooni vastaamassa, ja kun torveen puhallutin, niin näin toki pari päätä pilkistävän muurin yli, mutta ne vilahtivat tiehensä kuin raivot."
Miehen sanat synnyttivät sekä hämmästystä että vihaa. Engelbrekt päätti itse ratsastaa nostosillan päähän ja antoi koko ratsumiesjoukon siirtyä metsikön etupuolelle, niin että sen helposti saattoi linnasta nähdä. Kuitenkin oli kaikkien pysyttävä siinä paikoillaan, kunnes toisin käskettiin.
Muutamien miesten ynnä torvensoittajan seuraamana ratsasti Engelbrekt tuon lyhyen matkan joelle ja sillalle, joka aivan oikein huomattiin nostetuksi. Hän käski heti puhaltamaan torveen, mutta seuraus siitä oli sama, kuin edellisenkin vuoritilallisen merkkipuhalluksesta.