"Minusta on ruvennut tuntumaan siltä", sanoi hän, "kuin vouti olisi meikäläisten käsissä tornissa, ja jos niin on asian laita, niin he mahtanevat hyvin tulla toimeen siellä. Siitä voinee vuoritilallinen antaa selon, kun hän tulee takaisin. Jos nyt niin on asian laita, niin minun mielestäni sinun pitäisi rynnätä esiin koko voimallasi. Se panisi Borganäsin miehet kahdelle päälle ja meikäläiset saisivat aikaa hengähtääkseen…"
Munkki puhui puoliääneen, niin ett'eivät hänen sanojansa kuulleet toiset miehet, jotka kaikki katselivat linnaan ja tielle päin nähdäkseen, eikö vuoritilallinen, joka oli mennyt edeltä pakkosopimusta hieromaan, jo kohta palaisi. Engelbrekt näytti tarkoin punnitsevan munkin sanoja.
"Tarkasti on meidän tässä tuumittava, Johannes", vastasi hän, "sillä varomaton teko saattaisi helposti tehdä kaikki tyhjäksi ja päästää voudinpalvelijat omien miestemme henkeä uhkaamalla määräjiksemme, enkä sitä koetusta soisi sinulle, Johannes, enkä itselleni."
"Mutta jos heillä on vouti vallassaan…"
"Sitähän emme tiedä…"
Engelbrekt ei ennättänyt lopettaa lausettansa, ennen kuin munkki äkisti käänsihe ympäri.
"Täällä tulee ratsumiehiä perästämme", sanoi hän, "mutta tietääkseni ei ketään jätetty Hedemoraan; ja ne, joiden piti yhtyä Norbergin vuorikunnasta, eivät mahtane tulla pohjoisesta päin, jos vaan ovat sanasi saaneet oikeaan aikaan."
Hänen puhuessaan alkoi Engelbrektinkin korviin kuulua nelistävien hevosten kopinaa. Ne olivat kuitenkin vielä niin kaukana, ett'eivät toiset vuoritilalliset olleet mitään kuulleet, eikä edes Engelbrektkään olisi sitä huomannut, jollei se olisi tunkenut munkin tarkkoihin korviin. Kohta saattoi kuulla tulijoita olevan kaksi ja muutamien silmänräpäyksien kuluttua tulivatkin ne näkösälle muutamassa tien mutkassa, parin harvassa seisovan puun välistä.
Munkki tarttui kiivaasti Engelbrektin käteen.
"Se on Juhani Wale!" huudahti hän.