Silloin kohosi yht'äkkiä paksu musta savupilvi muurin sisäpuolelta. Se kiemurteli isoissa pyörylöissä ylös ja sivuille päin ja muuan näistä kierteli muuria ja peitti porttitornin edessä olijat.
"Linna palaa! — He ovat sytyttäneet linnan tuleen!" kuului vuoritilallisten taajoista riveistä.
Ja mahtavia liekkejä leimahteli savupilvestä. Paksu savupatsas oli noussut toiselta puolen isoa tornia, joka oli linnan keskustana. Luultavasti oli tuli sinne sytytetty torniin suljettujen nöyristämistä varten. Mutta tuuli, joka puhalsi pohjoisesta ja näytti kiihtyvän kilpaa liekkien kanssa, heitti nämä torninseinän ympäri porttitornin vieressä oleviin puurakennuksiin. Hiukan etäämpänä olijat saattoivat nähdä liekkien täällä lentelevän pitkin katonharjaa, pureutuvan siihen kiinni ja tuhansia kipunoita tuossa tuokiossa kohoavan pilviä kohti, sill'aikaa kuin vanhoista hirsistä kuului räiskettä ja huokauksia, ikään kuin henkiolentoja olisi niissä asunut ja ne nyt olisivat päässeet irralleen.
Samassa ilmautui joukko aseellisia palvelijoita muurin harjalle. Nuolia tuli sateena ja isoja kiviä vieritettiin niitä kohti, jotka työskentelivät portin edustalla.
Mutta keskeltä pauhinaa ja ryskettä ja läpi savupilvien kuului Engelbrektin voimakas ääni miehiänsä rohkaisemassa. Ja ikään kuin voimat vastustuksesta olisivat kasvaneet kahta suuremmiksi, niin nuo terävät kirveet pirstoivat tammiportteja. "Liian myöhään!" kuului ääni huutavan muurilta, "te ette voi pelastaa miehiänne. Savu tunkee ulos kaikista tornin aukoista!"
Äänen vielä puhuessa iskettiin viimeiset voimakkaat iskut linnanporttiin, jonka pirstaleet peittivät porttikäytävän kivityksen.
"Eteenpäin, eteenpäin ystävät", huusi Engelbrekt ja syöksyi portista sisälle.
Ja mies seurasi miestä ja joukko joukkoa. Samalla alkoivat miehet hävitä muurilta ja aseiden kalsketta kuului linnanpihalta.
Mutta liekit leimusivat taivasta kohti taistelevien päiden päällä ja mustaa savupilveä vasten tuikahti aina jokunen tähti vaaleansiniseltä taivaanlaelta.
Yksinäisen puun juurella lähellä rantaäyrästä oli yksinäinen mies. Hän oli polvillaan ja rukoili. Mutta ristissä olevien käsien tutisemisesta, rajusti kohoilevasta rinnasta ja tummain silmäin tulesta, kun hän ne kohotti taivasta kohti, saattoi päättää, että hänen rukouksensa koski jotakin hänelle hyvin rakasta ja kallista. Se oli pater Johannes. Ja sitä mukaa kuin miekan mittely yltyi ja melu ja huudot kiihtyivät, kävivät sanat, joita hänen huulensa kuiskailivat, innokkaammiksi, hänen silmäinsä katse hartaammaksi, hellemmäksi.