Ja hänen rukoillessaan alkoi järeitä, väräjäviä ääniä leijailla avaruudessa.
Likimmäisten kirkkojen kellot ne, niin kuin tavallisesti vaaran hetkellä, kutsuivat väkeä kokoon ja tuuli kannatteli niiden ääniä kauvas. Siten ne saapuivat myöskin tuon rukoilevan munkin korviin, ilmoittaen kaikilta suunnilta aseellisia joukkoja olevan tulossa etelään päin.
Juhlallisesti ja määrättyä väliä pitäen seurasivat äänet toinen toistansa. Kuului siltä kuin mahtavat, näkymättömät äänet olisivat ylhäällä avaruudessa laulaneet aamulauluansa, äänet sellaiset, jotka toivat rauhaa ja lohdutusta taistelevalle ihmissydämelle. Munkille ne toivat ikään kuin vastauksen hänen rukouksiinsa, ne olivat ikään kuin hänen esiinloihtimiansa — ne olivat havaittavina olevia henkisiä sotajoukkoja, jotka riensivät sorrettujen ja kärsiväisten avuksi.
Säteilevin silmin kavahti rukoileva munkki seisoalleen. Hän kiiruhti muutamalle mäelle, josta saattoi nähdä laajalti joka suunnalle.
Heikkoa rummunpärrytystä kuului kaukaa ja tuhansien maata polkevien jalkain kumeaa ääntä.
Jo alkoi metsänreunassa kimallella, ikään kuin jokaisesta puunlatvasta, jokaisesta pensaasta olisi noussut keihäänkärki.
Talonpoikain sotajoukko se oli tulossa.
Itäiseltä taivaanrannalta nouseva häikäisevä valojuova kimalteli kirkkaita keihäänkärkiä vasten, niin että ne näyttivät siltä kuin olisivat olleet tulessa. Jokainen sellainen pieni liekki sytytti toivoa ja luottamusta miehen silmiin ja hänen sydämensä sykähteli ihastuksesta.
Nämä tuhannen tuhannet pienet liekit, jotka kimaltelivat nousevan aamuauringon heijastuksesta, olivat esikuvana Ruotsinmaan koittavalle aamulle; ja ikään kuin niille oikeata merkitystänsä antamassa oli niitä vastapäätä tuo palava voudinlinna. Torneineen, synkkine vankiloineen ja mielivaltaa ja sortoa, kahleita ja kirouksia, huokauksia ja tuskia mieleen tuovine muistoineen näytti tuo palava linna mustalta aaveelta, joka verhoutui pilviviittaansa ja oli lähtemäisillään valoa pakoon — tuota ääretöntä häikäisevän valon paljoutta, joka verkalleen mutta vastuksista huolimatta kulki eteenpäin metsästä, poikki kedon.
Mutta siinä seisoessaan, kokonaan lähenevän sotajoukon katselemiseen vajonneena, ja antautuneena niiden iloisten tulevaisuuden-toiveiden valtaan, joita se synnytti, ei hän kuullut, kuinka taistelun pauhina hänen takanansa muuttui voitonhuudoiksi ja riemuksi.