"Rahvas on ottanut miekan ritarien kädestä ja käyttää sitä heidän sijastansa", virkkoi tähän saakka vaiti ollut Jöns Pentinpoika hymyillen. "Ettekö ole kuullut, isäni, niitä sanomia, jotka paria miestä myöten tulivat Ahvenanmaalta tänä aamuna?"
"Ahvenanmaaltako?" huudahti Hannu Kröpelin ja molemmat toiset herrat toistivat kysymyksen.
"Pari miestä tuli sieltä Salestadiin, ennen kuin me sieltä aamulla läksimme", vastasi Jöns herra ja pyyhkäisi kädellään pois pari tomuhiukkasta mustasta papinpuvustaan.
"He tulivat Kastelholmasta ja herra Otto Pogwischin tyköä."
"Entä Kastelholma … sano pian, rakas poikani, mitä sinulla on kertomista!" hoputti kiivas Pentti ritari. "Kastelholma on rahvaan käsissä…!"
"Mutta Otto herrahan, niin on minulle sanottu", virkkoi Hannu Kröpelin,
"Otto herrahan kuuluu olevan urhoollinen mies?"
"Kenties äitinsä, Ida rouvan, mielestä ja luultavasti myöskin armollisen herramme kuninkaan, mutta luonnollisesti ei talonpoikain, tuskinpa omain miestensäkään. He kertoivat melkein pilkaten nuoren ritarin kulkeneen ympäri Kiinanmuuria ja jutelleen, mitenkä hän ase kädessä oli kurittanut kuninkaan hovin jaloja herroja, niin että heidän kaikkien oli täytynyt langeta hänen jalkainsa juureen."
"Jollen ole saanut vääriä tietoja", virkahti Hannu herra hymyillen, "niin juuri hän taisteli Eerikki Akselinpojan kanssa linnanpuutarhassa ja kellistyi, niin että hänet täytyi viedä salmen toiselle puolen Skåneen. Siellä oleskeli hän kauvan aikaa, ennen kuin saamansa muistomarja ennätti parantua."
"Useammankin muistomarjan lienee hän kai saanut", sanoi Jöns herra, "mutta hän ei semmoisesta opetuksesta parane. Hän kuuluu alinomaa hokevan: 'kolmen tieltä en väisty!' ja sillä hän kuuluu rauhoittaneen miehiänsäkin Kastelholmassa. Mutta tuskin olivat talonpojat tulleet näkyviin ja tuskin hän oli kuullut heidän nuoliensa vinkuvan korviensa ympäri, kun hän jo rukoili talonpoikain päällikköä säästämään hänen henkeänsä ja jätti linnan hänen haltuunsa."
"Ja kuka oli päällikkö?"