Parhaiten kykenivät sekä Engelbrektiä että koko hänen johtamaansa kansanliikettä arvostelemaan ne, jotka joko asemansa takia ylimalkaan taikka synnynnäisestä ylevämielisyydestä eivät sallineet yksityisten etujen itseänsä eksyttää, taikka jotka oikeammin olivat kokonaan olosuhteiden ulkopuolella, mutta kuitenkin kyllin lähellä voidakseen niitä ennakkoluuloitta arvostella. Sellaisia olivat Ewerstenin kreivi Hannu ja myöskin Tukholman linnan vouti, valtaneuvos Hannu Kröpelin. Ollen saksalaisia eivät he kuuluneet kumpaankaan valtakuntaan ja jälkimmäinen näkyy olleen aikansa jaloimpia miehiä. Vaikka hän alinomaa pitikin kuninkaansa parasta silmällä, eivät häneltä sentään jääneet huomaamatta ne epäkohdat, jotka olivat olleet kapinan syynä. Ja samalla häntä pidettiin suuressa ja hyvin ansaitussa arvossa niin hyvin valtakunnan neuvoston jäsenenä, kuin myöskin sukulaisena muutamalle maan rikkaimpia ja ylhäisimpiä sukuja, Oxenstjernoille. Hänen tyttärensä Märta oli näet naimisissa Pentti Jönsinpojalla (Oxenstjerna), jonka ensimmäinen vaimo, Kristiina, oli Krister Niilonpojan (Vaasa) tytär. Molemmille läsnäoleville herroille hän siis oli sukua ja katsoi kenties sen tähden voivansa puhua vapaammin kuin muutoin olisi puhunut.
"Te sanotte lakia rikotun", näin keskeytti Krister herra sen pitkän vaitiolon, joka oli syntynyt linnanherran puheen johdosta, "ja että kuninkaan voudit ovat sen rikkoneet… Minusta näyttää asia vähän toisenlaiselta, minä arvelen vian olevan kuninkaassa itsessään, hän kun on laiminlyönyt drotsin ja marskin asettamisen, jotka olisivat voineet hoitaa hallitusta ja pitää järjestystä hänen poissa ollessaan. Hän on siinä kohdin oikeassa, tuo talonpoikain päällikkö, ett'ei kuningas ole antanut valtakunnan neuvoksille sitä arvoa, kuin olisi pitänyt…"
"Tuota oikeudenkäyntiasiaa, jonka kuningas jätti tanskalaisen neuvoston ratkaistavaksi, sitä ette te, äidinisä, koskaan voi unhottaa", virkahti Jöns Pentinpoika.
"Olet oikeassa, tyttärenpoika, sitä en voi unhottaa; vedottu ruotsalainen oikeusjuttu on Ruotsin neuvoston ratkaistava, muilla ehdoillahan ei Eerikki Pommerilainen päässyt Ruotsin kuninkaaksi. Nyt istuivat tanskalaiset herrat siellä tuomitsemassa ja ainoastaan kaksi ruotsalaista piispaa oli läsnä. En kuitenkaan siitä nyt aikonut puhua, tahdoin vaan, monia mainitsematta, yhdellä tapauksella osottaa, että meilläkin, neuvoston herroilla, saattaa olla todenperäisiä syitä valittaa … mutta emme me silti ole tarttuneet miekkaan oikeutta hakeaksemme… Lyhyesti sanoen on minun arveluni asiasta se, että kuningas on saatava asettamaan drotsi ja marski ja tässä toimessa on tuo talonpoika auttava meitä paremmin kuin me itse, mutta pyrintöjemme ensimmäisenä ja viimeisenä tarkoitusperänä täytyy olla juuri tämän talonpoikaispäällikön vallan rajoittaminen…"
"Hyvin puhuitte, appi", lisäsi Pentti Jönsinpoika, "meidän täytyy soukentaa siivet tuolta kesyttömältä metsälinnulta ja voittepa hyvinkin, Hannu lanko, panna miehen kuninkaan rinnalle. Vähänpä hän minusta näyttää eroavankin kuninkaasta. Antoihan hän nyt Upsalassa kaksi kolmannesta veroista anteeksi! Sellaista eivät rehelliset ritarit voi sietää. Ja kun nyt valtakunnan herrat ja miehet yhtyvät Vadstenaan määrätyssä kokouksessa, niin tarjoutuu itsestään tilaisuus saada tälle asialle jonkunlainen loppu."
"Mutta yhtä aiheellinen kuin meidän tyytymättömyytemme on", jatkoi Krister herra, "yhtä hävytön on tämän Engelbrektin ja talonpoikain käytös. He nurkuvat verojansa … no niin, tahtovatko he päästä verottomiksi? Jumala ja Pyhä Eerikki armahtakoot, mutta jos he pääsevät herroiksi, niin kuin tarkoittavat päästä, niin he tulevat palauttamaan tuon pyhän kuninkaan oman ajan, jolloin ei melkein mitään veroja ja rasituksia ollut … ja siitä varjele meitä laupias Herra Jumala!"
"Amen! äidinisä", lisäsi Jöns Pentinpoika. "Jos talonpojat pääsisivät hallitsemaan, niin saisivat herrat etuoikeuksiansa haikailla…"
"Sen tähden meidän tulee toimia yhteisvoimin, talonpoikaiskapina on kukistettava ja tottahan Vadstenassa siihen sopivat keinot keksimme!"
"Jollemme mahdollisesti jo sitä ennen ole saaneet muuta ajatellaksemme", virkahti Jöns herra.
"Ja mitä, rakas poikani?" kysyi Pentti ritari.