Herrat katsoivat toisiinsa ja Hannu herraan, ikään kuin eivät olisi ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan.
"Eerikki kuninkaan täytyy samoin kuin teidänkin, jalot herrat", jatkoi ritari, "taipua tämän rahvaan tahdon mukaan. Hänen valtansa ei ole kylliksi suuri musertamaan, ja sen tähden hänen täytyy väistyä tieltä. Se on voimakas vuorivirta, jota kauvan on patoja rakentamalla pidetty salvattuna. Nyt ovat nämä murretut ja virta kiitää eteenpäin majesteetillisesti pauhaten … valitettavasti, minun täytyy se tunnustaa, on tuo tavaton luonnonvoima pakotettu murtamaan kahleensa … ei saata sanoa sen itsestään murtautuneen…"
"Puette puheenne yhä edelleenkin arvoituksiin, ritari!" virkahti Pentti herra kiukkuisesti.
"Minä osotan teille vaan, niin kuin Engelbrektkin ja hänen auttajansa ovat tehneet, Ruotsin lakia ja vanhoja yleisiä tapoja — siinä on pato, josta puhun. Tämä laki on rikottu, kuninkaan, oman herrani voudit ovat sen rikkoneet. Nämä talonpojat eivät mitään muuta tahdo kuin rakentaa sen taas eheäksi. Jos kuningas rupee tämän mahtavan tahdon johtajaksi, niin silloin hän on mahtavampi kuin mikään kuningas kristikunnassa — ja minä toivoisin, että hän sen tekisi — muuten … niin, minun henkeni on vähäpätöinen asia eikä se kykene pelastamaan Eerikki kuninkaan kruunua."
Herrat kuuntelivat tarkkaavasti tuon jalon ritarin sanoja ja äänettömän, umpimielisen Jöns Pentinpojan silmissä välähti leimaus toisensa perästä, vaikk'ei kukaan muutoin olisi voinut sanoa, mitä hänen mielessään liikkui. Vanhemmat herrat sitä vastoin osottivat selvästi paheksuvansa sitä, mitä kuulivat. Näyttivätpä vielä pettyneensäkin siinä, mitä olivat luulleet kuninkaan voudilta saavansa kuulla.
Eikä ollutkaan vähäpätöisiä asioita tapahtunut heidän silmäinsä edessä. Kaikkia hämmästyttävällä menestyksellä olivat Engelbrekt ja hänen apumiehensä, joiksi hän talonpoikiansa sanoi, lähteneet liikkeelle kotiseutunsa laaksoista ja vuorilta ja voittaneet linnoja ja kaupunkeja sekä pakottaneet valtakunnan herrat itseänsä seuraamaan. Borganäsistä hän oli mennyt Köpingiä vastaan, joka linna, samoin kuin edellinenkin, paloi tuhkaksi; sieltä hän oli mennyt Vesteråsiin, jossa Melcher Gjordinpoika sovinnolla oli jättänyt linnan hänen käsiinsä. Sen jälkeen hän oli kääntynyt Upsalaa kohti ja puhunut sen rahvaalle; siellä hänet oli vastaan otettu myrskyisällä riemastuksella. Sitten hän oli marssinut Tukholmaa vastaan, jossa Hannu Kröpelin oli tehnyt hänen kanssansa välirauhan marraskuun 11 päivään saakka. Nyt hän oleskeli Örebron edustalla, jonka vouti, Matti Kettilberg, koetti tehdä vastarintaa ja puolustaa linnaansa.
Kaikkialla oli sankari suoraan sanonut, minkä tähden hän ja hänen taalalaisensa olivat jättäneet kotinsa ja lähteneet retkelle miekka ja jousi kädessä. "Te kysytte, mitä me tahdomme" — oli hän sanonut aatelisherroille, jotka hän oli kutsunut puheilleen vielä Vesteråsissa ollessaan — "te kysytte, mitä me tahdomme, minä ja kaikki apumieheni! Me tahdomme nauttia valtakunnan lakia ja oikeutta taikkapa panna henkemme alttiiksi. Nyt on jouduttu niin pitkälle, että asia on miekalla ratkaistava ja se joka nyt minua ja Ruotsin rahvasta vastustaa, hän on valtakunnan vihollinen ja häntä täytyy sellaisena kohdella; hänen omaisuutensa on hävitettävä ja hänet itsensä surmattava, jollei hän valtakunnasta pakene. Meitä vastaan taikka meidän kanssamme — se on lakina, mitään väliehtoa ei ole olemassa. Valitkaa itse, hyvät herrat, minkä tahdotte!"
Sellaista oli hänen puheensa kaikkialla, niin Uplannissa kuin Vestmanlannissakin ja joka paikassa tulvaili rahvasta hänen luoksensa ja sitä vaikeammaksi kävi herrain asema. Heidän ensimmäisenä tunteenansa oli ihmettely ja hämmästys. Niin kuin Krister Niilonpoika sanoi, he eivät olleet voineet aavistaakkaan, mitä nyt tapahtui. Mutta sitten vähitellen oli ensimmäinen hämmästys asettunut, se muuttui suuttumukseksi ja vihaksi, aljettiin peljätä omaa henkeä, kun ei tahdottu taipua talonpoikaispäällikköä tottelemaan. Joitakuita löytyi tosin ylhäisempäinkin herrain joukossa sellaisia, jotka oivalsivat rahvaan menettelevän oikein, jotka sydämensä pohjasta uskoivat ja ihastelivat tämän ilmiön suurenmoisuutta, rohkeamielisyyttä ja mahtavuutta, tämän ilmiön, joka näennäisesti rikkoi rauhan, mutta jolla todellisuudessa oli rauha ainoana tarkoitusperänänsä ja joka sen tähden loisti vapautustyön ihanassa valossa. Näitä oli herrain mainitsema Uplannin laamanni ja ritari Niilo Kustavinpoika, samoin kuin kiivas ja sotaisa Eerikki Pukekin. Heihin tuli myöskin kuulumaan Strängnäsin piispa Tuomas. Kaikki nämä eivät tosin yhtä selvästi kuin Engelbrekt itse käsittäneet silloisia välttämättömiä tapahtumia ohitsemeneväksi myrskyksi vain, jonka jäljistä rauhan kukkaiset kupujansa nostaisivat, jäidenlähdöksi, jonka täytyi käydä kevään edellä, mutta he tunsivat ainakin sen, että se, mikä heitä viehätti, oli jotakin suurta ja ihanaa, jota rehellinen ritari saattoi ja jota hänen tulikin nousta puolustamaan.
Mutta sellaisia miehiä oli noissa vanhoissa, korkeasukuisissa ja rikkaissa suvuissa harvoja. Useimmat väistyivät, jos mahdollista, aluksi syrjään, ja kun eivät enää sitä voineet tehdä, niin he joko pakosta seurasivat vapauttajaa taikka asettuivat julkisesti häntä vastustamaan. Eikä siinä mitään ihmeteltävää olekkaan. Halliten muistorikkaita talojansa ja linnojansa, joita suuruuden ja vallan ja rikkauden tuntomerkit kaunistivat, olivat nämät herrat jo syntymässään perineet mielipiteitä, jotka olivat perinpohjin vastakkaisia niille, jotka nyt Engelbrektin toimesta joutuivat päivän tunnussanoiksi. Vaasa-, Oxenstjerna-, Bonde-, Bjelke-, Yö ja Päivä-suvut — kaikki nämä olivat Ruotsin ylhäisimpiä ja niiden jäsenet, erittäinkin vanhemmat, jotka itse muistivat Maunu Eerikinpojan ja Albrektin ajat, olivat lapsuudestaan perehtyneet siihen oppiin, että valta oli heidän omaisuuttansa. Tämä oppi oli siinnyt edellisistä taisteluista kuningasta vastaan, hän kun oli ainoa, jota ylimysvallan tarvitsi peljätä, ja joka myöskin täydellisesti taistelussa kukistui. Nyt oli uusi vaihe tullut tähän taisteluun. Valta, jota ei kukaan näihin asti ollut ajatellutkaan, kohottautui heidän jalkainsa alta ja esiintyi niin varmana ja valtiaan tapaisena, kuin olisi noussut kuninkaan sijalle. Tosin he olivat kuulleet valitushuudot, mutta niihin heidän korvansa olivat tottuneet; he eivät koskaan saattaneet uskoa, että sen pienen aran linnun sijaan, joka metsän peitossa vaikerteli, sieltä oli lentävä kotka, jonka siivet peittäisivät koko valtakunnan varjoonsa.
Tällä vallalla, joka yht'äkkiä kohottihe alttiiksiantaumuksen koko majesteetillisuudessa, oli kahtalainen vaikutus näihin herroihin. Toisissa nousi halu vastustaa ja uurtaa tätä estettä ja kukistaa se, niin kuin ennen olivat kukistaneet kuninkaanvallan. Toisissa syntyi ja varmistui yhä enemmän vakuutus siitä, että se, mitä he näkivät, tosiaankin oli valta, ja että tätä valtaa saattoivat hyväksensä käyttää yhtä hyvin he, kuin tuo pieni vuoritilallinenkin. Edellisen suunnan miehiä olivat neuvoston vanhemmat herrat, jotka itse muistivat, kuinka Kaarlo Ulvinpoika, Toftan herra, ja Bo Juhonpoika Grip olivat vääntäneet valtikan Maunu Eerikinpojan kädestä ja jättäneet oljenkorren Albrekt kuninkaan käteen; Krister Niilonpoika (Vaasa), piispa Knuutti Bonpoika (Yö ja Päivä), Oxenstjernat, Yö ja Päivä-suvun -herrat, kaikki nämä kuuluivat siihen. Jälkimmäiseen saa lukea rikkaan ja mahtavan Kaarlo Knuutinpojan (Bonde), ehkä myöskin Kaarlo Orminpojan (Gumsehufvud), muutamia Bjelke-suvusta, ylimalkaan nuoremmat, ne jotka tosin olivat kuulleet menneiden aikain loistosta ja täysivaltaisuudesta puhuttavan eivätkä tahtoneet mitään niistä hellittää, mutta jotka eivät kuitenkaan voineet olla huomaamatta, minkä varman jalansijan he saisivat, jos heidän onnistuisi päästä siihen asemaan, missä nyt oli Engelbrekt Engelbrektinpoika.