Nämä pikku kuvat, jotka ovat otetut suurenmoisten yksityisten ja julkisten tapausten runsaasta varastosta Kustaa II Adolfin, kuningatar Kristinan ja kahden Kaarlen ajan kehyksistä, muodostavat yhteensä pääpiirteet erään miehen elämänvaiheista, miehen, joka mökin tuvasta kohosi huomattavaan yhteiskunnalliseen asemaan. Ne ovat syntyneet erään ajatustenvaihdon johdosta muutamassa yksityisessä piirissä, jossa pohdittiin entisyyden ja nykyisyyden kysymyksiä, sitä, mikä muinoin oli yksityisten samoinkuin yleistenkin pyrkimysten päämääränä ja mikä nyt on. Niiden päähenkilöt voi sentähden pitää aikansa sotaisen luonteen ilmausmuotoina, ajan, joka asetti sotilaan suuruuden ylöspäin pyrkivän miehen toiminnan maaliksi, samoinkuin meidän aikamme toisenlaisine maailmankatsomuksineen asettaa rauhallisen työn suuruuden lahjakkaampien henkien päämääräksi.
I.
KUORMASTOPOIKA.
Erään järven rannalla — muutaman niistä kauniista metsäjärvistä, joista Smålanti on niin rikas — istui kaksi pikku tyttöä leikkien kukilla, jotka kasvoivat heidän ympärillään, leppoisan suvituulen liidellessä niityn ylitse ja huojutellessa kukkien vanoja, hyväillessä lasten kiharapäitä ja pannessa järven peilipinnan väreilemään. Aurinko oli menossa mailleen, ja metsästä lähimmältä vuorelta kuuluivat paimenlaulun sävelet.
"Se on Pekka, torpanpoika!" selitti toinen tytöistä, joka saattoi olla kymmenen vuoden korvilla, ihmeen kaunis lapsi, vaikkakin hipiä oli hieman tumma. Mutta hänen silmänsä säteilivät kuin kaksi tähteä ja antoivat eloa ja loistetta koko hänen olennolleen.
Tämä oli Susanna Witte, Kasper Witten tytär, erään hollantilaisen, joka oli astunut Ruotsin sotapalvelukseen ja asui Stensjön herraskartanossa Svenarumin pitäjässä. Hänen leikkitoverinsa oli pieni sinisilmäinen, valkokutrinen tyttö, joka näytti paria vuotta nuoremmalta kuin Susanna. Hän oli Johan Niilonpoika Skytten tytär ja oli tullut joksikin aikaa vierailemaan Stensjöhön. Tämä Johan Niilonpoika oli muuten mies, joka eleli hiljaisuudessa, jollaikaa hänen kolme veljeään samoin kuin niin monet muutkin tähän aikaan voittivat arvoa ja kunniaa ja vihdoin aateluuden.
"Tiedätkös, hän, samainen Pekka, osaa niin monta laulua ja satua", jatkoi Susanna, "jottei niillä, tiedätkös, ole lainkaan loppuakaan. Näetkös, tuolla hän tulee näkyviin kalliontöyräällä, näetkös, ja vuohet hyppelevät hänen ympärillään. Pian saat kuulla, kuinka hän alkaa laulaa keijukaisista, jotka karkeloivat täällä niityllä, kun kuu paistaa korkealla taivaalla, tai ritarista, joka ratsasti vuoresta ilmoille, tai vuorenhaltian tyttärestä, joka seisoo niiaillen kynnyksellä."
Anna kuunteli tarkkaan mitä hänelle kerrottiin ja hänen kasvoistaan näkyi selvästi, että hän halusi itse kuulla mainittuja lauluja, vaikkakin hän samalla värisi joko ihastuksesta tai pelosta.
"Mutta luuletko, Susanna", kuiskasi hän painautuen leikkisiskoonsa kiinni, "luuletko, että tohdimme odottaa auringonlaskua ja keijukaisia… Täällä niityllä on niin hiljaista ja yksinäistä, minua pelottaa, tiedätkös…"
"Hiljaa, Anna,", kuiskasi Susanna, "mitä lörpötteletkään… voitko pelätä jotakin niin ihmeen kaunista kuin keijukaisten karkeloa… Sanotaan myös näkin toisinaan soittavan täällä ruohikossa, ja tätä kaikkea tahtoisin niin mielelläni nähdä ja kuulla, ja tänä iltana sopisi se niin hyvin, kun äiti on yksin kotona eikä kukaan löydä meitä täältä niityltä näin kaukaa. Kas, nyt aurinko laskee, kas, nyt pilkottaa se vain kuten kultainen nappi vuorenhuipun takaa… Oi, kuinka hauskaa, Anna!"