Ja säteileväsilmäinen, haaveellinen tyttö taputti pieniä kätösiään ja suuteli ihastuksissaan leikkisiskoaan. Tämän posket vaalenivat entistäänkin kalpeammiksi, ja hän tohti tuskin hengittää, ja silmät olivat kyyneliä tulvillaan.
Mutta aurinko vaipui metsän taa, ja hämärä levitti siipensä yli niityn ja järven, josta alkoi kohota ohut usva ja liukua keveäin, liiteleväin haamujen tavoin tuulen henkäysten ajelemana. Ja paimenpoika lauleli kallion kielekkeellä parhaita laulujaan. Hän oli niin lähellä, että saattoi selvään nähdä molemmat tytöt, jotka itsekin näyttivät parilta keijukaiselta kukkien keskellä järven rannalla. Hän lauloi parhaallaan näkistä, joka istui suruissaan aalloissa ja toivoi rauhaa ja sovintoa.
Ja aivan kuin hän, laulun näkki, tosiaankin istuisi kaislikossa, kuului järveltä kevyttä kahinaa ja hiljaista loisketta. Molemmat tytöt nousivat nopeasti.
"Siellä on näkki", huudahti Anna ja alkoi juosta niittyä poispäin. Rohkeampi Susanna seisoi paikallaan ja kääntyi järvelle päin. Mutta hänenkin poskensa kalpenivat ja hän alkoi juosta.
"Odottakaa, odottakaa, lapset!" kuului silloin huuto, ja mustaverinen mies astui esiin ruovikosta, jossa saattoi nähdä venheen kokan. "Älkää peljätkö, en tee teille mitään pahaa… Voitte uskoa minua!"
Molemmat pakolaiset pysähtyivät, ja mies tuli heidän luokseen.
"En minä ole näkki", sanoi hän koettaen puhua niin vienolla äänellä kuin suinkin. "Mutta minä näytän teille hänet, jos tahdotte… Tulkaa mukaan!"
Ja hän tarttui heihin, toiseen vasemmalla, toiseen oikealla kädellään, ja niin lähti hän venhettä kohden järven rannalle.
Pekka, paimenpoika, huomasi sen, mutta sumu oli nyt levinnyt yli koko niityn, ettei hän voinut nähdä enempää. Mutta hän lakkasi laulamasta ja kuunteli, ja hän kuuli silloin tällöin hiljaista airojen loisketta. Hän seurasi ääntä silmillään, ja kaukana järvellä, jossa karkeloivat usvahaamut olivat ikäänkuin jakaantuneet erilleen, näki hän tumman pisteen.
Silloin hyppäsi paimenpoika nopeasti pystyyn ja ajoi aika vauhtia vuohiaan kotia kohden.