Siellä kotosalla oli tyyntä ja rauhallista. Äiti istui tuvassa ja kehräsi veisaten virrenvärssyä, mutta isää, Jussi torpparia, ei näkynyt. Nainen oli parhaissa vuosissaan, ja hänen puhtaat, kauniit kasvonpiirteensä ja lempeä tyytyväisyys, joka pilkotti hänen silmistään, loisti kuin päivänsäde yli vaatimattoman asunnon ja täytti tuvan rauhan ja tyyneyden tuoksulla.
"Hyvää iltaa, äiti!" tervehti poika astuessaan sisään kynnyksen ylitse ja lisäsi turhaan etsittyään silmillään isäänsä: "Missä on isä?"
"Jumala sinua siunatkoon, poika", vastasi äiti. "Hän on rikkaan
Laurin luona!"
"Rikkaan Laurin?" huudahti Pekka vilpittömästi kummissaan. "Oikeinko todella, äiti… rikkaan Laurin luona?"
"Oikein todella… Mitä hän tahtoo, Jumala sen tietänee, mutta Pietari Laurinpoika tuli tänne hyvän aikaa sitte kutsuen isää tulemaan heille, ja isä meni."
"Isä meni!" huudahti poika ja harmi kuvastui hänen kasvoillaan, jotka suuresti muistuttivat äidin kasvojen piirteitä, vaikkakin niiden ilme oli päättäväisempi. "Isä meni, niin, milloin hän on muuten tehnytkään… ja tuskinpa hänen hyvää sydäntään palkittanee nyt paremmin kuin ennenkään… Mutta mitä te, äiti, ajattelette?"
"Mielestäni isä teki oikein, nyt kuten ennenkin… pitkät vuodet ovat kuluneet sen jälkeen kuin viha juurtui rikkaan lankoni sydämeen, ja sekä minä että isäsi olemme odottaneet koittavan sen päivän, jolloin hänen pimeä ja kylmä mielensä kirkastuisi ja lämpenisi jälleen… kentiesi on nyt se päivä käsissä… Herra on väkevä ja voi kääntää pahan hyväksi, vaikkei aina käy, kuten tahdomme."
"Mutta ettekö sitte voi, äiti, kerran minulle sanoa, mitä oikeastaan on isän ja rikkaan Laurin välillä? Mitä on isä voinut hänelle tehdä, joka on niin syvälle pureutunut hänen mieleensä?"
"Sanon sen kyllä aikanaan, poika… mutta en vielä."
"Kyllä, vaimo", kuului ääni ovelta, jota ei äiti eikä poika ollut kuullut avattavan. "Saakoon poika sen tietää nyt…!"