"Tuossa on kirjeen kirjottaja", sanoi hän melkein huutaen. "Voitte siis nähdä, onko minulla mitään osaa tässä asiassa. Hän on löytänyt kellarini ja käyttänyt sitä lasten säilytyspaikkana…"
Vaikkei tämä suinkaan todistanut talonpojan syyttömyyttä, oli sentään niin kapteenista kuin voudistakin sangen otaksuttavaa, että muukalainen koetti käyttää tilaisuutta hyväkseen kiristääkseen molempien lasten avulla melkoisen summan rahaa. Kun lisäksi tulivat molempien tyttöjen sanat, että juuri haavotettu heidät oli edellisenä iltana houkutellut mukanaan, katsoivat he rikkaan Laurin viattomuuden aivan kuin todistetuksi. Onneton syytetty, joka kerran toisensa jälkeen koetti saada puhutuksi ja selitetyksi oikean asianlaidan, ei voinut saada sanaakaan suustaan. Oli sentään muuan, joka epäilevästi katsoi Lauriin ja kuunteli hänen selityksiään, ja tämä oli hänen lankonsa, synkkä Pekka Pietarinpoika. Mutta hän ei virkkanut mitään. Tässä ei kuitenkaan olisi voitu mitään todistaa, sillä hänen toverinsa oli nähtävästi loppuaan lähellä.
Vouti, pieni pystynenä mies, katsoi vilkkailla silmillään tutkivasti Lauriin, joka nyt oli päässyt jokseenkin ennalleen ja vastasi voudin katseeseen silmiään vilkuttaen, jonka tämä näytti ymmärtävän varsin hyvin.
"Asia näyttää selvältä, hyvät ihmiset", sanoi hän. "Mies on saanut rangaistuksensa, eikä isä Laurilla näytä olevan mitään yhteyttä tämän teon kanssa."
"Pekka, Pekka!" kuultiin samassa naisäänen huutavan ylhäältä portailta.
Kaikki kääntyivät sinnepäin ja näkivät Marian, Angvedin mökin vaimon, syöksevän esiin ja heittäytyvän kookkaan vieraan syliin, jonka tämä hänelle avasi. Hiljalleen seurasi mökin mies itse ja poika Pekka. Kaikilla näillä oli kyynelet silmissään, eivätkä monet ympärillä seisovistakaan voineet hillitä liikutustaan.
"Sisko, sisko", kuului silloin vieraan syvä ääni täynnä vienoa lämpöä, "kuinka ovatkaan osamme vaihdelleet sitte viime näkemän! Mutta kiitän kuitenkin Jumalaa siitä, että vielä kerran saimme toisemme kohdata ilman että minun ja sinun ja miehesi välillä on enää mitään siitä, mitä pahat kielet ovat minulle puhuneet… Kiitos, lanko", sanoi hän ojentaen kätensä mökinmiehelle, "kiitos… sinä tiedät kyllä, mitä tarkotan… kivi, jonka otit eilen esille, on tuonut tämän onnen mukanaan… Nyt voin ilolla mennä kuolemaan kuninkaani Sigismundin puolesta, kun olen nähnyt teidät…!"
Vouti oli sillävälin viitannut parille miehistään, jotka tulivat rautaketjuineen vangitsemaan maankavaltajaa. Surumielistä katsetta tämän silmissä seurasi samansävyinen piirre hänen suunsa ympärillä, ja hän irrotti itsensä sisarensa syleilystä. Mutta ennenkuin mitään enempää ehti tapahtua, meni kapteeni ja laski kätensä voudin olalle.
"Vouti", sanoi hän, "armollisen kuninkaamme ja herramme nimessä ja kaikkien niiden läsnäollessa, jotka kuulevat minun sanani, tarjoudun takaajaksi tämän miehen puolesta, kunnes hänen on vastattava oikeuden edessä, jollen sitä ennen ole ehtinyt saada hänelle armahdusta."
Vouti oli taipuvainen hyväksymään tämän takauksen, mutta lausui viitaten mökinmieheen: