"Lapset ovat löydetyt talostasi kellariin suljettuina, Lauri", alotti hän, mutta hän ei ehtinyt pitkälle, ennenkuin Lauri keskeytti hänet kirkuvalla äänellä.
"Suljettuina kellariini… Jumala armahtakoon, kuka on tahtonut niin pahaa minulle, mies paralle… vannon kalleimman valan, että olen siihen syytön, niin, vannon elämäni ja autuuteni ja kaiken pyhän kautta… vieköön minut surma heti paikalla, jollen ole syytön tähän tekoon…!"
Hänen sanansa hukkuivat huutoon pihalta, johon oli ehtinyt kertyä yhä enemmän väkeä. Ikkunasta näkivät huoneessa olijat muutaman miehen turhaan koettavan päästä parin rengin lujista käsistä.
"Kas, tuolta", huudahti Lauri, joka myös näki tapahtuman, "kas tuolta tulee hän, jota on etsitty… Nyt voin minä puhdistautua…!"
Hän vaikeni, ja toisten huomio kiintyi väkeen ja vankiin pihalla. Tämä oli riistäytynyt vapaaksi, mutta samassa sattui häneen kirves, joka heitettiin niin varmasti tähdättynä, että se sattui hänen niskaansa. Mies kaatui, ja vouti riensi pihalle tyynnyttämään hälinää ja ottamaan ahdistetun huostaansa. Mutta Laurikin sai jalat alleen tämän nähdessään. Hän sieppasi kirjeen, jonka kapteeni oli laskenut kädestään ja riensi pihalle, ja molemmat toisetkin sisällä olevat seurasivat. Molemmat tytöt olivat vielä saapuvilla. Juuri heidän lähtiessään taipaleelle oli Anna nyhjännyt Susannaa kylkeen ja osottanut erästä synkkää miestä, joka oli seissyt väkijoukossa, eikä Susanna voinut hänet nähdessään pidättää hämmästyksen huudahdusta. Tämä huudahdus herätti hevosta pitelevän miehen huomiota ja pani hänet kysäisemään: "Mitä se oli?"
"Tuolla on mies, joka narrasi meidät venheeseen eilisiltana", kuiskasi Susanna.
Hätäpikaa levisi tämä tieto, ja kädenkäänteessä oli mies otettu kiinni, ja mieliala oli niin kiihtynyt, että vähällä oltiin heti paikalla repiä julma lapsenryöstäjä kappaleiksi. Tämä oli kuitenkin väkevä ja pääsi irti ja olisi varmaan pelastunut, jollei muuan rengeistä, katkerassa vihassaan niin hyvin "puolalaista koiranleukaa" kuin lapsenvarastakin vastaan olisi heittänyt niin varmasti kirvestään häntä kohden.
Haavotettu makasi tainnoksissa, mutta Lauri piti kirjettä hänen silmiensä edessä ja sanat tulvivat hänen suustaan, ikäänkuin hän olisi ollut hullu. Hetken kuluttua avasi haavotettu silmänsä, ja nyt huudahti Lauri:
"Jos tunnet tämän kirjeen, niin sano, oletko sen kirjottanut!"
Mies viittasi kädellään ja kuiskasi heikolla äänellä: "olen". Hän näytti tahtovan sanoa enemmän, mutta osaksi sai hän tuskin mitään kuuluviin, osaksi hämmensi hänen sanansa Lauri, joka kiirehtien kääntyi voutiin ja kapteeniin.