"Lakkaa, lakkaa!" änkytti Lauri, viipyen yhä polvistuneessa asennossaan.
"Minä annoin sinulle kiven, sillä mielestäni oli tekosi niin paljon arvoinen… ja niin ajoit Marian isänsä kodista…"
"Minä rakastin häntä niin sydämestäni!"
"Rakastit niin, että karkotit hänet isänsä talosta köyhyyteen, eikä sinun kätesi liene kertaakaan avautunut antaakseen ropoakaan varastetusta tavarastasi… Kentiesi tuntuu sinusta, kavala tekopyhä, helpommalta sanoa minulle totuus nyt, kun olet kuullut, että tiedän kaiken… Yöllä, kun puhuimme asiasta, ei sinulla ollut mitään muistutettavaa, riisuaksesi silmiltäni sen kataluuden hunnun, jonka lävitse olen tähän asti katsellut häntä ja hänen miestänsä…"
Kellarista palaavain kiivaat askeleet kuuluivat pihalta ja porstuasta, ja niiden kannustamana lähestyi Lauri vielä kerran ankaraa tuomariaan ja ojensi kerjäten kätensä häntä kohden.
"Ole armollinen", kuiskasi hän. "Pelasta minut… minulla on poika, minun on elettävä poikani tähden!"
"Siihen antakoon sisareni ja hänen miehensä vastauksen!" lausui synkkä mies hetkisen harkittuaan.
Nyt tarttui muuan käsi ovenripaan ja Lauri hypähti pystyyn ihailtavalla nopeudella ja voimalla. Sisään astui kuitenkin vain mökinpoika. Hän kertoi, että kapteeni parhaallaan asetti molempia tyttöjä hevosen selkään lähettääkseen heidät kotiin, suojelijoinaan kaksi Stensjön miestä, jotka äsken olivat saapuneet taloon. Ja hänen vielä puhuessaan tuli vouti ja kohta sen jälkeen kapteeni.
"Riennä Angvediin", sanoi silloin nopeasti eno pojalle, "riennä ja sano vanhemmillesi, että tulevat tänne."
Poika meni, ja vouti astui huoneeseen virallisen näköisenä.