"Minä olen mies, jota etsitte, vouti," sanoi hän kääntyen tähän. "Olen Pekka Pietarinpoika! Minun rikollisuuteni tulee tuomitsemaan korkeampi tuomioistuin kuin ihmisten on… mutta minä ikävöin vuoriani ja metsiäni, joissa nuoruuteni vietin, ja sentähden tulin takaisin… jos minut on sentähden rangaistava kuolemalla, niin tehkää se… antaudun teidän valtaanne, vouti!"
Kummastus näiden sanojen johdosta oli, jos mahdollista, vielä suurempi kuin vieraan äkillisen esiintymisen johdosta. Mutta ennenkuin kukaan ehti lausua sanaakaan, jatkoi tämä kiinnittäen leimuavan katseensa Lauriin.
"Puhuit toisin silloin, Lauri, kun sait omaksesi Pietarin, isäni, tytärpuolen ja hänen talonsa ja tavaransa…"
Puhuteltu vapisi kauttaaltaan, ja hänen katseensa ikäänkuin kutistui kokoon, samalla kuin se näytti muuttuvan niin ohueksi ja läpinäkyväksi, ikäänkuin hän olisi kyennyt raukeamaan tyhjiin ja haihtumaan kuin varjo. Mies katsoi häneen musertavalla katseella, ja hänen huuliltaan pääsi huokaus hänen kääntyessään rikkaasta talonpojasta kapteeniin.
"Kadonneet lapset, jalo herra", sanoi hän, "ovat tämän katon alla, ja tässä seisoo heidän pelastajansa, joka voi näyttää teille tien!"
Hän toi Pekan esiin, ja kapteeni hypähti pystyyn, kuohuen vihasta. Mutta hänen halunsa löytää jälleen tyttärensä pääsi voitolle, ja hän riensi ulos mukanaan Pekka ynnä vouti, joka seurasi nähdäkseen niin hyvin sen, että lapset olivat suletut kellariin, kuin senkin, että ne nyt pelastettiin.
Tuskin olivat he menneet, ennenkuin Lauri heittäytyi maahan kookkaan vieraan eteen, jolla oli niin ylpeät piirteet ja surumielinen katse. Ja nyt ryömi pönäkkä ja mahtava talonpoika hänen luoksensa kuten maan matonen ja kietoi kätensä hänen polviensa ympärille.
"Olkaa armollinen", ulvoi hän, "olkaa armollinen…!"
Mitään enempää ei hän saanut suustaan, ja sitä tuskin tarvittiinkaan, sillä mieheen eivät näyttäneet pystyvän hänen rukouksensa. Hän kumartausi ja tempausi irti hänen syleilystään.
"Niin saat pyytää armoa ensin Jumalalta, sitte sisko rukaltani ja hänen mieheltään… he ovat kuitenkin enimmän kärsineet siitä, mitä olet rikkonut. Kautta Jumalan, Lauri, sinä et ansaitse kuolemaa kunniallisen miehen kädestä… Hän, jota sisareni rakasti, hän se minut pelasti, ja sinä, joka varastit itsellesi hänen salaisuutensa, sinä puhuttelit minua ja lupasit minua auttaa… hän ei puhunut, vaan tuli yön pimeydessä ja näytti minulle tien pelastukseen… ja sinä hiivit kuten käärme jälestämme ja kuulit, kun sanoin jäähyväiseni ja annoin lahjan!… Kuinka voivatkaan aivosi keksiä niin mustan ja viekkaan juonen? Tahdoit saada taikakiven… muuten et voinut vakuuttaa isääni siitä, että sinä se autoit minut pakenemaan, ja sentähden tulit jälestäni sillan toiselle puolen ja sanoit, että sinun täytyi saada molemmat kivet…"