Mutta ennenkuin aurinko laskeutui, olivat Pekka Hammar ja Anna Skytte laillisesti vihityt mieheksi ja vaimoksi.
5.
ENNEN JA JÄLKEEN LUNDIN TAISTELUN 1676.
Muuan sissijoukko oli hajotettu metsäseudulla Skånen ja Blekingen välillä, ja jälellä oli ainoastaan muutamia harvoja, jotka keskellä yötä, polkuja, jotka ainoastaan he tunsivat, hiipivät eteenpäin yhtyäkseen lähimpään joukkoon heidän puoluelaisiaan. Kaksi näistä, jotka koko yön olivat kulkeneet yhtä matkaa, laskeutui aamun koitteessa erään puun juurelle. Toinen heistä oli roteva talonpoika, toinen hennompi ja hienompirakenteinen ja puettu takkiin, joka kerran näytti nähneen parempiakin päiviä. He istuivat kauan vaiti, sentään vaipumatta uneen, kuten usein on laita, kun sielu on niin kokonaan kiintynyt johonkin asiaan, että ruumiin täytyy luopua levon vaatimuksestaan.
Hevosten kavioiden kapse herätti heidät vihdoin huomaamaan, mitä tapahtui ulkomaailmassa. Paikka, jossa he istuivat, oli metsäisen kukkulan rinne, jonka alareunassa kiemurteli tie. Roteva talonpoika otti pyssynsä ja tutki panosta ja sankkiruutia, ja kun kaikki oli kuten pitikin, suuntasi hän mustat, verestävät silmänsä tarkkaavina tielle. Toinen kuluneessa herrastakissaan nojautui hymyillen, miltei ivallisen näköisenä, takanojaan puunrunkoa vasten.
"Nyt kai hän ei päässe sinulta pakoon, Paavo!" sanoi hän ja heitti nopean silmäyksen talonpoikaan.
"Luulenpa, että pyssy on saanut tartunnan sinusta, musta pappi", jupisi tämä, "ja jos se tälläkin kertaa tekee yhtä huonosti tehtävänsä, niin tähtää se ensi kerralla sinuun, ja silloin ei se varmaan petä, sen lupaan!"
"Sinulla on pahat mielessä minua kohtaan, Paavo, mutta niin ei pitäisi olla…minun rahani ovat kuitenkin tehneet teille ja kuningas Kristianille parempia palveluksia kuin kuunaan sinun pyssysi, ja ne eivät koskaan pettäneet."
"Ei, sinä olet oikeassa, pappi, ne eivät koskaan pettäneet, niin kauan kuin sinulla niitä oli, mutta, kun ne loppuivat, petti tuo pyssy oikein aika lailla, sillä sitte ei siitä ole lähtenyt yhtään laukausta… Niin totta kuin nimeni on Paavo, kolistan aivot kallostasi, jos se kirottu sinitakki nytkin pääsee livistämään… sillä sitte et toki houkutelle ketään satimeen… Herra varjelkoon, kun ajattelen niin monia kelpo miehiä, jotka sinun tähtesi ovat nuuskahtaneet nenälleen…"
"Eiväthän he voineet pitää puoliaan sinitakkia vastaan", huomautti pappi, kun talonpoika etsi sanoja vihaansa purkaakseen. "Mutta mitä he eivät voineet, sen voin minä kenties suorittaa yksin!"