"Ja nyt hyvästi, neitsyt Anna", sanoi hän sitte. "Luulen, ettemme enää koskaan näe toisiamme tässä maailmassa!"
Hän katosi yhtäkkiä. Aamulla varhain elokuun 13 p:nä oli hän taasen teltassaan, nipin napin joutuen ottamaan vastaan niitä, joiden oli oltava todistajina kaksintaistelussa hänen ja majuri von Krokowin välillä.
"Ei, hyvät herrat", sanoi Dulle Wrangel heille, "Dulle Wrangel ei taistele majuri von Krokowin kanssa!"
"Mutta kunnia, teidän kunnianne!" väitti muuan vastaan.
"Dulle Wrangelin kunnia…?" toisti eversti nauraen. "Se ei ole paljon arvoinen, mutta niin syvälle en kuitenkaan tahdo vajota, että vedän miekkani maalle, ryhtyäkseni kaksintaisteluun ruotsalaisen sotajoukon kurjimman miehen kanssa."
Hätäiset torventoitotukset ja yhtämittaiset rummun pärrytykset ja huudot: "vihollinen!" katkaisivat herrojen keskustelun. Kukin riensi paikalleen. Vihollinen oli tosiaankin uskaltanut yllättää ruotsalaisen leirin. Urhoollinen Johan de Werth ja Montecuculi ne johtivat keisarilliset tähän uskaliaaseen yritykseen. Pian olivat kuitenkin ruotsalaiset järjestetyt, ja ensimäisenä ryntäsi Dulle Wrangel eteenpäin. Mutta taistelu oli tulinen. Keisarilliset olivat järjestäneet asiansa mitä oivallisimmin, eivätkä he mielellään luopuneet saavutetuista eduistaan. Mieshukka alkoi tulla suureksi ruotsalaisten puolella, ja maa punertui verestä. Vihdoin saapui kuitenkin pari lisärykmenttiä, ja keisarillisten täytyi perääntyä. Mutta useita satoja ruotsalaisia makasi verissään taistelukentällä, ja niiden joukossa oli Helmud Wrangel.
Muutaman ruumiskasan takana makasi urhoollinen eversti kuoliaaksi ammutun hevosensa vieressä. Hurjat kasvot olivat kalpeat ja säkenöivät silmät olivat sulkeutuneet. Hänen päänsä lepäsi Städin sylissä, sillä tämä oli ollut everstin rinnalla, kun murhaava kuula tuli. Hänen edessään oli Hammar polvillaan ja piteli kuolevan kättä. Hänet oli kutsuttu tänne ja hän oli heti saapunut. Vähän loitompana seisoi muutamia ratsumiehiä.
Kun eversti avasi silmänsä, lepäsivät ne hetken Hammarin kasvoilla, ja raukea hymy levisi voimakkaille, mutta kalpeille ja kuoleman kaunistamille kasvoille.
"Kiitos", sanoi hän, "surmaniskusta Oberndorfin luona!… Kentiesi olen nyt sinulle maksanut samalla mitalla! Mutta yhden asian saat minulle luvata… ratsasta heti morsiamesi luo ja menkää vihille… ennenkuin aurinko on laskenut, täytyy sen olla tehty… Vie hänelle terveisiä minulta, älkääkä unhottako Dulle Wrangelia!"
Kuolevan miehen sammuva katse lepäsi kuolinhetkenä sen kasvoilla, joka oli häneltä vienyt hänen ainoan rakkautensa.