"Ja missä on Hammar?" kysyi eversti.
"Hän on linnanrouvan luona, kummituksen, jonka hän aikoo naida… Nähkääs, sen ovat he tuumineet nyt, kun neitsyt on paikannut ja laastaroinut meitä molempia… He ovat vanhat tutut keskenään, aina lapsuudesta saakka, nähkääs, ja nyt oleskelevat he parasta aikaa linnan puutarhassa!"
Dulle Wrangelin aivoissa alkoi pyöriä ympärinsä. Hän oli kuullut tarun valkoisesta haamusta, joka seurasi ruotsalaista sotajoukkoa, ja hän alkoi himmeästi aavistaa, että tämä et ollut kukaan muu kuin Anna ja että se rakkaus, josta neitsyt oli puhunut hänelle, kohdistui aivan toiseen kuin siihen kurjaan, jolle hän parisen tuntia sitte oli antanut niin tuntuvan ojennuksen. Hän riensi kiireisin askelin linnan puutarhaan tavatakseen Hammaria ja saadakseen selon häneltä, ennenkuin meni tapaamaan Annaa.
Mutta hän ei ollut kulkenut montakaan askelta ennenkuin hän pysähtyi. Hänen silmiensä eteen avautui taulu, jonka sisällöstä hän sai kaikki tiedot mitkä tarvitsi, vaikkeivät hänen korviinsa olisi saapuneetkaan sanat, jotka tekivät kaiken erehdyksen mahdottomaksi. Laskeutuvan auringon viime säteiden valaisemina seisoivat Hammar ja Anna rinnatusten ja pitivät toisiaan kädestä.
"Niin tulisit kuitenkin omakseni ja Susannan ennustus täyttyisi!" lausui Hammar.
Anna painoi kauniit kasvonsa hänen rintaansa vasten ja katsoi kyynelsilmin häneen.
"Ja otathan nyt Susannan sormuksen muistoksi hänestä ja minusta ja tämän hetken ja lupaukseni merkiksi… Nyt täytyy meidän erota, mutta elinpä tai kuolin, tiedän toki, että sinä olet lupauksellesi uskollinen ja odotat minua, ja me kohtaamme toisemme täällä tai taivaassa…!"
He syleilivät, ja Dulle Wrangel saattoi tuskin temmata irti katsettaan tästä ihmeen kauniista näystä. Kyynel värähti hurjassa silmässä, ja hänen väkevä ruumiinsa vapisi. Mutta sitte kiiti hän pois, hyppäsi hevosen selkään kiirehtien ja hätiköiden, ikäänkuin olisi pelännyt omaa varjoaan, ja lasketti pois linnasta. Oli lauha elokuun ilta, ja tuuli toi niittyjen ja metsän suloisimpia tuoksuja ilmojen teitse linnanmuurin ylitse ja puutarhaan, jossa Anna istui unelmiinsa vaipuneena. Hammar ja hänen ystävänsä olivat poistuneet, ja hän pani niin vähän huomiota ajan kulkuun, että oli jo yö, ennenkuin hän ajatteli lähteä puutarhasta. Silloin lähestyi käytäviä myöten hiljaa hiipien tumma hahmo, joka antoi hänelle kirjeen ja pyysi häntä kiiruhtamaan, koska jokainen silmänräpäys oli tärkeä. Hän riensi huoneeseensa ja luki kirjeen. Se oli eversti Helmud Wrangelilta. Tämä oli haavotettu ja makasi kuolemaisillaan ja pyysi, ettei Anna kieltäytyisi kuulemasta hänen viimeistä ja ainoaa rukoustaan, vaan soisi hänelle hetkisen keskustelun, ennenkuin hän lähtisi täältä. Mitä hänellä oli sanottavaa, koski Annaa itseään lähemmin kuin häntä. Anna aprikoi hetken, jonka jälkeen hän kutsui kirjeentuojan luokseen ja koetti kyselemällä saada tältä selville, kuinka kaikki oikeastaan oli. Tumma mies, joka ulkonäöstään päättäen oli yksityispalvelua, vastasi harvoin sanoin, että everstin kimppuun oli käyty täällä linnan läheisyydessä ja hänet oli viety viereiseen tupaan. Silloin ei Anna enää epäröinnyt. Hän heitti vaipan ympärilleen ja seurasi kirjeen tuojaa. Mutta tuskin oli hän ehtinyt alas jyrkästä mäestä, joka aleni linnan portilta, ennenkuin häneen tarttui mies, joka nousi tien varresta, hänen päänsä käärittiin saaliin ja hän tunsi kuinka hänet nostettiin hevosen selkään. Mentiin eteenpäin vimmatulla vauhdilla, sanomatta sanaakaan hänen tai ryövärien puolelta. Äkkiä huusi ääni, joka hänestä tuntui tutulta, jyrisevän: "seis!" — Vaihdettiin muutamia lyhyitä kysymyksiä ja vastauksia, miekat kalskuivat ja pari laukausta pamahti, ja sitte tarttui joku hänen vyötärönsä ympäri, nosti hänet alas hevosen selästä ja otti saalin hänen päänsä ympäriltä. Paikkaa, missä hän oli, valaisi kirkkaasti kuutamo, ja hän näki edessään Helmud Wrangelin tutut kasvot.
"Tulinpa parhaaseen aikaan, neitsyt Anna!" sanoi hän. "Aikani on laskettu, ja minä viivyn leiristä poissa kauemmin kuin sopii hyvään järjestykseen… Mutta nyt seuraan teitä takaisin linnaan, ja teidän on luvattava minulle, ettette poistu sieltä millään ehdolla, ennenkuin astutte morsiustuoliin… kuuletteko sen, neitsyt Anna, ja tahdotteko luvata minulle sen?"
Anna antoi hänelle kätensä, nousi jälleen hevosen selkään ja he ratsastivat yhtä matkaa linnan portille, jossa eversti uudisti varotuksensa.