Tämä teki majurin yhä varmemmaksi juomaseuran juttujen aikana muodostamassaan mielipiteessä, että hän huiman hurjapäisestä everstistä oli saanut sielunheimolaisen. Tämän mielipiteen varaan, joka perustui ihmisen tavalliseen taipumukseen arvostella muita itsensä mukaan, oli von Krokow rakentanut suunnitelman kostaakseen Annalle, joka oli halveksinut hänen rakkauttaan, ja samalla kertaa tyynnyttääkseen omia himojaan. Jos hänellä olisi liittolaisenaan se, jota hän piti suositumpana rakastajana, katsoi hän varmasti voivansa houkutella Annan ansaan ja toi sentähden lopuksi avomielisesti esiin kaiken, mitä hänellä oli sanottavaa.
"Niin on asianlaita, eversti", sanoi hän. "Kaunis neitsyt Anna jättää kauneutensa alttiiksi hylkyväelle, ja tämän johdosta täytyy jokaisen ritarin tuntea itsensä loukatuksi ja kehotetuksi kostoon… Ja nyt, eversti, jos tahdotte kuten minä, niin on miina valmis räjähtämään… Ryöstämme hänet, pakotamme hänet tunnustamaan häpeänsä, ja sitte…"
"Ja sitte…?" kysyi eversti kumealla, yksikantaisella äänellä.
"Sitte jatkakoon hän kurjaa elämäänsä leirin irtolaisnaisten joukossa!"
Eversti hypähti nopeasti pystyyn, kun hän kuuli nämä kylmät ja matalaa ja halpaa mieltä todistavat sanat, ja hän seisoi leimuavin kasvoin von Krokowin edessä. Tämä kalpeni ja tahtoi astua askeleen takaperin, mutta samalla hän sai niin navakan korvapuustin, että hän horjahti maahan. Ennenkuin hän ehti nousta ja selvitä hämmennyksestään oli Dulle Wrangel ulkona, ja tuossa tuokiossa istui hän ratsailla ja kiiti täyttä laukkaa pohjoista kohden vanhaan linnaan, jossa oli hän, ainoa tyttö, joka oli saanut hänen sydämensä lämpimämmistä tunteista sykähtelemään.
Kohta tämän jälkeen nähtiin myös majuri von Krokowin ratsastavan samaa tietä, mutta häntä seurasi pari palvelijaa.
Oli jo myöhä, kun Dulle Wrangel saapui linnaan. Hän ei ollut sinne astunut jalkaansa siitä päivin, kun hän ilmaisi rakkautensa, eikä hän olisi koskaan enää siellä käynyt, jolleivät majurin sanat olisi herättäneet halua varottaa ja pelastaa tätä naista, jota hän ei koskaan lakkaisi rakastamasta, niin kauan kuin hänen sydämensä sykki, vaikkapa tämä ei koskaan tulisikaan kuulumaan hänelle. Linnanpihalla seisoi kaksi satuloitua hevosta, joita piteli muuan kookas ratsumies, joka kohta herätti everstin huomiota, vaikkakin side hänen päänsä ympärillä aluksi eksytti hänen tarkkaa muistoaan ja sai aikaan, ettei hän heti tuntenut miestä. Mutta kun hän oli laskeutunut hevosensa selästä ja tullut aivan hänen luoksensa, tunsi hän hänet.
"Mitä, oletko se sinä, Städ", kysyi hän, "ja mitä teet täällä?"
"Kiitos kysymästä", vastasi Städ tyynesti ja kuivasti kuten tavallisesti. "He ovat paikanneet minut kokoon nyt, mukamas, jotta minä kestänen vielä ottelun tai parisen…"
Edelleen kyseltyään sai eversti lopulta selvän hurjasta taistelusta heinäkuun 30 päivän illalla, jolloin Hammar ja Städ parinkymmenen ratsumiehen kera tahtoivat siepata keisarin, joka ratsasti sadan ratsumiehen suojelemana, ja hän hymyili sen kuullessaan aika lailla ja taputti Städiä olalle. Städ kertoi myös, kuinka hänet ja Hammar ihmeellisellä tavalla oli tuotu tänne linnaan ja täällä hoidettu ja vaalittu, niin että he nyt saattoivat ajatella jälleen palaamista sotaväkeen.