Eräänä päivänä, elokuun 12 pnä, oli muutamia upseereja kokoontunut juominkeihin, joista tuli hurjan huimat, kuten aina, milloin Dulle Wrangel oli mukana. Kokkapuheet ja mehevät jutut seurasivat toisiaan. Ei edes pyhiä asioitakaan jätetty kajoamatta, ja hopeaiset ja kultaiset, kallisarvoisilla kivillä koristellut alttarikalkit, jotka olivat otetut saaliiksi joistakin kirkoista tai luostareista, mutta joita täällä käytettiin juomamaljoina, antoivat aihetta pöyristyttäviin kertomuksiin tästä pitkällisestä sodasta.
Hurjat teot, joissa halaistut pääkallot ja häväistyt naiset olivat pääsisältönä, johtivat vähitellen keskustelun naiselliseen kauneuteen, ja kukin kehui omaa ihannettaan oivallisimmaksi. Dulle Wrangel oli sillaikaa istunut vaiti ja antanut katseensa viipyä kuohuvalla viinillä täytetyssä maljassaan. Mutta äkkiä nosti hän päänsä pystyyn ja huudahti säkenöivin silmin:
"Niin totta kuin elän, ei koko kristikunnassa ole kuin yksi ainoa kaunis nainen, ja hän on vaalea ruotsalainen tyttö vanhassa linnassa Egerin varrella."
"Neitsyt Anna?" kysyi majuri Krokow ja katsoi tutkivasti everstiin.
"Majuri Bertil Niilonpojan veljentytär?"
"Niin", vastasi eversti. "Ja sen vastaan hengelläni ja verelläni!"
"Olette oikeassa", palasi majuri juttuun ilkeästi hymyillen. "Olette oikeassa, jos sanotte, että hän on ollut kaunein. Sillä minusta ei perhosta, jonka siivet ovat kadottaneet ensimäisen kultajauheensa, voi enää sanoa kauniiksi, menenpä niin pitkälle, etten tahdo edes antaa nimeä kukalle, jonka ensi tuoksun ovat yölepakon siivet pyyhkineet pois…"
"Majuri von Krokow!" puuskahti silloin Dulle Wrangel ja nousi pöydästä koko pituuteensa. "Ne sanat saatte ottaa takaisin tai vastata niistä miekka kädessä!"
"Aina otatte te asian niin kuumasti", vastasi von Krokow, vielä hymyillen — "kuitenkin olen valmis kohtaamaan teitä, missä ja milloin itse tahdotte, jos todellakin pidätte kiinni väitteestänne!"
Kaksintaistelun aika määrättiin. Dulle Wrangel tahtoi, että sen piti tapahtua heti, mutta toiset olivat sitä mieltä, että se tapahtuisi vasta seuraavana aamuna ja tulisen everstin täytyi harmikseen mukaantua heidän tahtoonsa. Hän tyhjensi maljansa kerta siemauksella ja poistui seurasta. Joku hetki myöhemmin, kun hän istui teltassaan, ilmotettiin majuri von Krokow, ja hän sai heti tulla sisään.
Ensimäisten jäykkien tervehdysten jälkeen alkoi majuri puhua heidän riidanaiheestaan ja esittää niitä syitä, joihin hänen lausuntonsa Anna Skyttestä nojautuivat, ja merkillistä kyllä antoi eversti hänen puhua loppuun häntä pienimmälläkään sanalla keskeyttämättä.