"Sieltä tulee keisari!" kuiskasi Hammar Städille, ja tämä nyökkäsi päätään.
Oltiin hetkinen kiihkeässä jännityksessä. Mutta vihdoin sanoi Hammar:
"Jos tahdot kuten minä, Städ, niin uskallamme yrittää… Hakkaa ympärillesi toisten kanssa, niin minä otan keisarin."
Taasen nyökkäsi Städ myöntävästi, ja hetkisen jälkeen törmäsi pieni ruotsalainen ratsumiesjoukko hurjasti huutaen metsänrinnettä myöten tielle. Hämmästys, ällistys valtasi keisarilliset, ja epäilemättä olisi täälläkin tehty yksi niitä satumaisia urotöitä, joita seuraavat ajat kertovat Ruotsin kuninkaasta ja hänen sinisistä pojistaan, jollei onnen hymyillessä suopeimmillaan olisi muuan vangituista keisarillisista neuvotellut ulos metsästä ja huutanut omilleen, ettei ruotsalaisia ollut enempää kuin mitä näkyi. Nyt syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta. Keisarillisten rohkeus palasi, kun he kuulivat, että heillä oli vain nämä kaksikymmentä ratsumiestä vastassaan eikä takana — kuten he ensin olettivat — odottanut suurempaa vihollisvoimaa, ja he sulkivat tiheän piirin näiden muutamain, kuolemaa halveksivaan ruotsalaisten ympärille. Nämä taistelivat kuin jalopeurat, ja monet viholliset makasivat jo maassa verissään, ennenkuin näytti edes mahdolliseltakaan heitä kesyttää. Mutta vihdoin kaatui Hammar ratsunsa selästä. Städ hakkasi ympärilleen kuin vimmattu, ja kasa ruumiita makasi näiden kahden ympärillä. Silloin sattui Städiinkin miekanpisto, ja hän kaatui. Nyt antautui viisi jälellä olevaa ruotsalaista vangeiksi, ja keisari oli pelastettu ja vihollinen ratsasti tiehensä, kuun heittäessä kylmiä säteitään paikalle, jossa Hammar ja Städ olivat uskaltaneet ryhtyä veriseen leikkiinsä.
Mutta silloin näyttäytyy valkoinen haamu, vielä valoisampana ja läpinäkyvämpänä kuun säteissä, hän, joka tarun mukaan seurasi jokaista ottelua ja näyttäytyi taistotantereella yhtä varmasti kuin jokainen oikeauskoinen soturi toivoi saavansa katsella Jumalaa kasvoista kasvoihin päätettyään vartionsa täällä maan päällä. Äänetönnä kuin henki laskeutuu hän korkean salkonsa selästä ja leijailee eteenpäin yli tien, jolla kaatuneet nukkuvat raskasta untaan. Jokaisen ruumiin luona kumartuu hän maahan, sivelee kädellään pois, jos mitä on peittämässä elottomia kasvoja, ikäänkuin hänelle olisi nautinto lukea elämän satua näistä sammuneista silmistä.
Äkkiä pysähtyy hän ja kuuntelee ja kääntyy ympäri. Kuoleman korahdus, jonkun kaatuneen suonenvedontapainen nytkähdys, soturin, jonka henki kenties juuri nyt irtaantui maallisen elämän kahleista, veti hänet sinne päin. Ja vielä kerran pysähtyy hän ja kuuntelee ja painaa kätensä sydäntään vasten. Muuan ääni puhui ja eräät silmät katselivat häntä aivan hänen jalkojensa edessä.
"Hammar!" sanoi ääni. "Hammar… missä olet, en voi ottaa askeltakaan ilman sinua, ja varmaankin olemme nyt taipaleella taivaan valtakuntaan, sillä minä näen hänet… linnanrouvan… näen hänet selvään, ja silloin ei liene pitkä matka Pyhän Pietarin luo… mutta puhuthan puolestani, Hammar… saan kai silloin jäädä oven suuhun, luullakseni… sano, Hammar, puhuthan puolestani!"
Ja valkoinen haamu siirtyi eteenpäin, kuten ajatus lentää rakastettuaan kohtaamaan, ja hän kumartui alas ja nosti hiljaa, niin hiljaa kuin kukan nostaa hyväilevä tuuli, muutaman kalpean pään läheltä sitä paikkaa, jossa puhuja makasi. Mutta näiden kasvojen piirteistä ei hän lukenut ainoastaan kuoleman kylmää kirjotusta, hän painoi kiihkeästi poskensa kuolleen poskea vasten, ja hän päästi huokauksen, niin syvän, niin sydäntä viiltävän kuin ainoastaan elävä ja rakastava olento voi.
* * * * *
Vaikkakin Dulle Wrangelin vietteli hänen tulisuutensa menemään sotamarskin määräysten ylitse ja hän siten esti koko keisarillisen sotajoukon hävityksen, joka kenties olisi saatu tulokseksi, jos kaikki olisi käynyt laskujen mukaan, niin voitettiin kuitenkin se, että keisari lähti liikkeelle Egeristä ja vetääntyi eteläänpäin Tribeliin, pieneen linnaan Piisin pohjoispuolella. Täällä jatkettiin samaa nälkäsotaa kuin Egerin tienoillakin, ryhtymättä ratkaisevaan otteluun.