Niin läheni joulukuu loppuaan. Silloin laadittiin ruotsalaisessa päämajassa suunnitelma keisarillisten yllättämiseksi ja jos mahdollista keisarin itsensä vangitsemiseksi. Vihollisten etuvartio oli ainoastaan puolen peninkulman päässä ruotsalaisten leiristä, ja Helmud Wrangel sai tehtäväkseen käydä 2,000 ratsumiehen kera tämän etuvartion kimppuun ja siepata sen vangiksi, minkä jälkeen hänen heti oli ilmotettava sotamarskille asian päätöksestä, jolloin tämä ryntäisi esiin koko ruotsalaisen sotajoukon kera.
Kuumeisella ihastuksella järjesti Helmud Wrangel kesäkuun 29 p:nä illalla ratsumiehiään, ja kun kaikki oli kuten pitikin, läksi hän taipaleelle. Oli tavattoman pimeä yö, joka oli yritykselle suuressa määrin suotuisaa, niin että torkkuva keisarillinen etujoukko, joka kaikista vähimmän aavisti niin äkillistä yöllistä hyökkäystä, oli miltei taistelutta pakotettu antautumaan vangiksi. Tämä ei kuitenkaan ollut lainkaan Dulle Wrangelin makuun. Hän tahtoi kuulla miekkojen kalskuvan ja luotien vinkuvan, muuten koko yritys ei ollut mistään kotoisin. Hän käski sentähden laskettaa eteenpäin, ja kun aurinko nousi, ratsasti hän täyttä laukkaa vihollisleirin sydämeen. Tämä kaareutui pitkänä rivinä muutamien talojen ympärille, ja parhaimmassa näistä taloista asui keisari itse. Täälläkään ei oltu lainkaan aavistettu moista rohkeutta eikä osattu sitä varoa, ja ruotsalaiset ratsumiehet seurasivat everstiään kuin olisivat hänen kanssaan olleet yhtä luuta ja lihaa, saman hengen elähyttämät, yhtä varmat voitosta.
Niin tulivat he yhä lähemmäksi keisarin asuntoa.
"Reippaasti eteenpäin, pojat!" huusi Dulle Wrangel. "Ja me teemme vuosisadan suurimman urotyön!"
Silloin nähtiin miehen rikkaasti kullalla koristellussa yönutussa hyppäävän eräästä keisarin asunnon ikkunasta. Häntä seurasi muutamia harvoja asestettuja miehiä ja vähän matkan päässä leirissä kuuluttiin hälytettävän ratsaille.
"Se on keisari!" kuului joku huutavan ruotsalaisten äärimäisellä vasemmalla sivustalla, johon pakenijat selvästi näkyivät, kun taasen ne, jotka ratsastivat oikealla, jossa Helmud Wrangel itse oli, eivät nähneet heistä mitään. Eversti kuuli kuitenkin huudon ja riensi salaman nopeudella ratsumiestensä editse vasemmalle. Hän näki muutamain miesten syöksevän eteenpäin, ja hän tunsi heidät ja huudahti:
"Hyvä, Hammar! Käy kimppuun Städin kera, niin sieppaatte hänet, kuka hän sitte lieneekin" — lisäsi hän itsekseen. Sillä ne, joille hän huusi, ja heidän seuraajansa olivat jo aikoja ennen kadonneet hänen näkyvistään, ja samassa sai hän aivan toista ajateltavaa. Muuan vihollisten ratsurykmentti kirkkaassa haarniskassa ratsasti pitkässä rivissä ruotsalaisia vastaan ja sieltä ja täältä leiristä kuului useampaan kertaan hälytyssoittoja. Dulle Wrangel hieroi käsiään tyytyväisyydestä ja näytti niin tuimalta ratsunsa selässä istuessaan, että olisi voinut pelottaa itsensä paholaisenkin. Nyt saisi hän kyllikseen miekanmittelystä ja verestä. Syntyi tulinen taistelu, mutta oli luonnollista, ettei pieni ruotsalainen sotavoima voinut vetää vertoja koko keisarilliselle sotajoukolle, vaan sai kiittää onneaan, jos jokseenkin ehein nahoin voi vetääntyä takaisin vihollisleiristä.
Mutta Hammar ja Städ ja heitä seuraava kourantäysi ratsumiehiä saivat kuumemman kylvyn. Talosta paennut oli tosiaankin keisari. Eräällä paikalla, missä useammat tiet risteilivät pikkukylän reunimmaisten talojen ympäri, kadottivat he hänet näkyvistään. Mutta pian näkivät he jälleen kullalla kirjaillun yönutun, ja he seurasivat häntä itsepintaisuudella, joka olisi ansainnut paremman onnen. Sillä kun he peninkulman matkan ratsastettuaan vangitsivat pakenijan, huomasivat he pettyneensä. Kullalla kirjailtu yönuttu peitti muuatta keisarin seurueeseen kuuluvaa upseeria, ja tämä, joka nyt katsoi herransa välttäneen vaaran, kertoi, että keisari oli lähtenyt toista tietä, suostuttuaan ensin uskotun upseerinsa pyyntöön, että tämä ajajia eksyttääkseen ottaisi hänen yönuttunsa. He seisoivat hetken neuvottomina, mitä tekisivät. Mutta sitte pakotti Hammar upseerin sanomaan, mitä tietä keisari oli lähtenyt, ja niin vähän toiveita kuin hänellä olikin saavuttaa tarkotuksensa, päätti hän kuitenkin lähteä siihen suuntaan, jollei muun vuoksi, niin tätä kiertotietä palatakseen ruotsalaiseen leiriin. Upseeri oli täysin vakuutettu, ettei keisaria voitu saavuttaa ja että, vaikkapa niinkin kävisi, ympäröisi häntä riittävä voima vastustaakseen tätä harvalukuista vihollissakkia, ja sentähden ei hän epäröinyt antaessaan niitä tietoja, joita Hammar vaati.
Heidän täytyi ratsastaa raivaamattomia polkuja tiheäin metsien lävitse, ja vasta päivän käännyttyä iltapuolilleen he saapuivat tielle, jota keisari upseerin lausunnon mukaan oli ratsastanut. Nyt olivat he kuitenkin likipitäen luopuneet toivosta tavata ajamansa rauhotetun otuksen. Sillä oli liiankin todennäköistä, että hän oli jo palannut omiensa luo tai sitte jatkanut pakoaan Pragiin, ja kummassakaan tapauksessa ei heillä ollut mitään muuta tehtävää kuin parhaimmalla tavalla raivata itselleen tie maanmiestensä luo. Kuitenkin leiriytyivät he metsään levähtääkseen ja antaaksensa väsyneiden hevostensakin hieman puhaltaa. Seutu sopi oivallisesti öiseen hyökkäykseen. Se oli mitä metsäisin ja läpipääsemättömin tienoo Böhmerwaldissa.
Ja yö tuli, ja kuu nousi heleänsiniselle taivaalle ja tuuli suhisi niin surusointuisesti korkeissa tummissa puissa. Silloin kuului lähestyvän ratsujoukon kavioiden kapse. Saattoi nähdä heidän lähemmäksi tultuaan, että niitä oli vähintään sata hevosta.