"Rakastat… tyttö, tyttö… rakastatko minua?"
Kiihkeän, hurjan miehen kasvoille tuli sellainen ilme kuin taivas olisi avautunut hänen näkyviinsä ja hän yhtäkkiä saanut katsella koko sen ihanuutta. Hän pani kätensä ristiin ja katsoi miltei jumaloiden vapisevaan tyttöön. Annan mielessä herätti tämän miehen, jota hän yleensä piti suuressa arvossa, hehkuva tunnustus pelon ja surun tunteen.
"Minä rakastan, herra eversti", sanoi hän, "mutta minä rakastan toista!"
Helmud Wrangel hypähti taaksepäin, mutta pysähtyi äkkiä ja katsoi ylpeänä ja jäykkänä tähän tyttöön, joka oli uskaltanut lausua kuolemantuomion hänen rakkaudelleen.
"Älkää vihastuko", jatkoi Anna, "älkää vihastuko… Ainoastaan siksi, että tunnen teidät jaloksi ja ritarilliseksi mieheksi, olen teille ilmaissut, mitä ei kukaan muu tiedä…"
"Teidän ei tarvitse sanoa enempää", keskeytti eversti tehden torjuvan liikkeen kädellään. "Tunnen paremmin kuin luulettekaan miehen, joka on voittanut teidän rakkautenne, enkä voi muuta kuin surkutella teitä…! Tämä on myös luottamuksella sanottu, neitsyt Anna, ja jos tahdotte noudattaa miehen neuvoa, miehen, joka aina pitää korkeimpana teidän onnenne, niin olkaa kuulematta tätä rakkautta!"
Helmud Wrangel lausui nämä sanat hirveällä tyyneydellä, ja ikäänkuin hänen tulivuoren tapainen luonteensa korvaukseksi siitä vaatisi oikeutensa suuremmalla rajuudella tai kuin ei hän enää olisi voinut sietää nähdä tätä naista, joka oli sytyttänyt hänen sydämensä paloon, törmäsi hän ulos huoneesta. Onneksi — sillä itse ei hän kiihtyneessä tilassaan sitä ajatellut — tuli hän valinneeksi oven, joka vei linnanpihaan johtavaan käytävään, ja vältti siten herättämästä tarpeetonta huomiota sekä itseensä että Annaan.
Kulettuaan linnanpuutarhan lävitse linnanpihaan käski hän esiin hevosensa ja lennätti pois kreivillisestä linnasta. Minne hänen matkansa piti, tiesi hän tuskin itsekään, mutta aamulla tämän yön jälkeen tuli hän jalkaisin ruotsalaisten leiriin. Hänen kuoliaaksi ajetun hevosensa ruumis löydettiin parisen päivää myöhemmin jylhimmästä vuoriseudusta Egeristä pohjoiseen päin. Lähinnä seuraavat päivät oli Helmud Wrangel sulkeutuneena telttiinsä, ja kun hän vihdoin näyttäytyi, pani hän toimeen muutamat murhaavimmista juomingeistaan, joista hän nousi syöstäkseen suin päin hurjimpaan taisteluun, kun nyt ryhdyttiin hyökkäykseen kaupunkia vastaan.
Ruotsalaiselle sotamarskille oli nimittäin saapunut viesti, että keisarillinen sotajoukko lähestyi kreivi Holzapfelin johdolla — tai "Hapanomenan", kuten meikäläiset sotamiehet häntä nimittivät — ja sentähden olivat kaikki voimat ponnistettavat Egerin pikaiseen vallottamiseen. Vihdoin pakotettiinkin urhoolliset puolustajat avaamaan kaupungin portit. Se tapahtui heinäkuun 7 p:nä, ja kolme tuntia myöhemmin nähtiin keisarillisten joukkojen sotalipun vilkkuvan kukkuloilla etelässäpäin. Ruotsalaisten ilo oli suuri ja tuli vielä suuremmaksi niiden muonavarastojen tähden, jotka olivat kootut Egeriin ja jotka nyt joutuivat heidän saaliikseen.
Mutta nyt muutti sota muotoaan. Keisari Ferdinand oli itse sotajoukkonsa mukana, ja hän päätti uskaltaa kaikkensa ottaakseen Egerin takaisin. Tämän johdosta syntyi joukko pieniä, mutta tulisia ja usein verisiä taisteluja, vaikkei niistä koskaan tullut ratkaisevaa ottelua. Niiden aikana alkoi ruotsalaisten soturien keskuudessa liikkua eriskummainen satu linnanrouvasta, joka parisen sataa vuotta takaperin, jolloin Böhmissä olivat samoin raivonneet veriset uskonsodat, oli julmalla tavalla murhattu, mutta jonka henki ilmestyi iloitakseen totuuden voitosta eksytysten ja pimeyden ylitse. Tuskin olivat torvet toitottaneet hyökkäykseen ja rummut alkaneet päristä ja ensimäiset laukaukset paukkua, ennenkuin saattoi varmasti odottaa näkevänsä joltakin metsäkukkulalta valkopukuisen, hunnutetun haamun istuvan valkoisen hevosen selässä ja tarkkaavasti seuraavan taistelun kulkua. Moni väitti nähneensä, kuinka kummitushevonen korskui tulta ja kuinka sen silmät loistivat kuin kaksi tähteä taivaalla yön pimeydessä. Sillä kun taistelu oli lopussa ja kentällä makasivat vain kuolleet, silloin leijaili haamu keveästi sen ylitse eteenpäin, pysähtyi jokaisen ruumiin luona, ja jokainen, joka silloin oli ulkona — ja sellaisia, jotka ryöstivät kuolleita, oli silloin suuri paljous — perääntyi ehdottomasti väristen niiltä paikoin sotakenttää, joilla linnanrouva liikkui, vaikkeikaan hänen läsnäolonsa saanut heitä kokonaan luopumaan hirvittävästä ammatistaan. Nämä tarut liikkuivat kauan miehistön kesken, ennenkuin ne tulivat upseerien korville, eivätkä ne sittekään herättäneet heissä erityistä huomiota, sillä sellaiseen oli nyt niin totuttu tämän sodan aikaan, että pikemmin olisi herättänyt kummastusta, jos tällaisia ilmiöitä ei olisi ensinkään näyttäytynyt.