Täällä yhtyi hän Wittenbergiin, joka tuli Schlesiasta, ja alkoi piirittää Egeriä. Kun tämä piiritys pitkittyi eikä ketään vihollista ollut läheisyydessä, sillä keisari oli nyttemmin jätetty tykkänään omalle onnelleen ja omien voimiensa varaan ja varusti parhaallaan sotajoukkoa, niin oli ruotsalaisilla upseereilla hyvää aikaa käydä ympärillä sijaitsevissa linnoissa ja solmita tuttavuuksia. Böhmi oli maa, jossa syttyi tämä pitkällisen sodan ensimäinen kipinä, ja vielä, huolimatta kaikesta vainosta keisarin taholta ja huolimatta siitä kauheasta hävityksestä, jonka Juhana Banér sai aikaan 1639, kun koko maa Elben pohjoispuolella muutaman senaikuisen kirjailijan mukaan muistutti liekkimerta ja kalliot kaikuivat pakenevain valitushuudoista, — huolimatta kaikesta tästä oli täällä joitakuita vanhan kansan miehiä, jotka säilyttivät uskollisessa muistossa kreivi Henrik Matthias von Thurnin, böhmiläisen kuningas Fredrikin ja hänen ystävänsä, ja jotka ilolla tervehtivät ruotsalaisia vapauttajina.
Sellainen mies oli eräs vanha kreivi muutamassa linnassa Egerin läheisyydessä, ja hänen vierasvaraisessa kodissaan oli milteipä päivittäin pöytä katettuna ruotsalaisille upseereille. Elämä täällä oli sitä miellyttävämpää, kun useammat ylhäiset ruotsalaiset rouvat, jotka seurasivat miehiään sotaan, asuivat linnassa. Näiden joukossa oli myös äskennaitu rouva Katharina Eva Mörner, jonka seurassa oli hänen veljensä tytär Anna Skytte. Kauneutta, nuoruutta ja suloa oli runsaalla mitalla tässä vanhassa linnassa, mutta korkeimmalla kaikista seisoi pohjoismaalainen neitsyt, jolla oli niin liljanvalkoinen hipiä ja niin vaaleat kutrit ja haaveellisen ihana, miltei hämyinen kaihon ilme sinisissä silmissään. Näiden silmien himmeä tuli haavotti monen soturin sydämen, ja he huokasivat salavihkaa kainossa halussaan voittaa tällaisen naisen käsi, mutta kukaan ei voinut kerskailla, että olisi nähnyt vastataipumuksen vilahdustakaan tämän ihanan immen puolelta, johon sydämen hellemmät tunteet eivät ensinkään näyttäneet pystyvän. Kuitenkin oli yksi, joka näki vaivaa enemmän kuin muut saavuttaakseen sellaisen suosion. Hän oli loistava, aivan epäilemättä kaunis, Fritz von Krokow. Hän tunsi perinpohjin taidon voittaa naissydämiä ja hän piti aluksi pohjoismaalaisen viattomuuden voittamisen helpoimpana asiana maailmassa, mutta huomasi pian siinä pettyneensä. Ja tämä kannusti häntä uusiin ponnistuksiin. Hän oli väsymätön keksimään uusia keinoja, mutta kaikki näytti olevan turhaa.
Hän alkoi silloin tähystellä, missä saattoi piillä syy hänen onnettomuuteensa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän pääsi tai luuli päässeensä siitä selville. Rakkaus toiseen se oli Annan läpitunkemattomana kilpenä. Siinä hän nyt kenties olikin oikeassa, mutta hän erehtyi sitävastoin tykkänään tämän rakkauden esineeseen nähden.
Eversti Helmud Wrangel oli myös niiden upseerien joukossa, jotka kävivät kreivillisessä linnassa, ja hän syttyi ensi kerran Annan nähdessään liekkeihin, joita hän ei voinut hillitä. Majuri von Krokow näki sen, kuten kaikki muutkin, ja hymyili, mutta hymy vääristyi pian ja jätti tilaa aivan toiselle ilmeelle. Helmud Wrangel ei läheskään voinut vetää Fritzille vertoja ulkonaisessa kauneudessa, mutta hänen korkeasta otsastaan ja hänen tulisista, tummista silmistään liekehti sellainen miehekäs voima, ja koko hänen olennossaan oli jotakin siitä vapaasta, avonaisesta, joskus kiihkeästä ja maltittomasta, mutta aina lämpimästä ja hehkuvasta luonnonlaadusta, joka harvoin jättää tekemättä naiseen vaikutustaan. Eikä löydykään naista, joka voi pysyä välinpitämätönnä palavalle, syvälle ja vilpittömälle rakkaudelle, vaikkei hän voisi siihen vastatakaan. Ja Helmud Wrangel rakasti tulisen sielunsa koko voimalla tätä impeä, jonka näkeminen oli hänelle kuin rakkaan kotoisen laulun sävel tai kuten ilmestys suloisen lumouksen maailmasta, maailmasta, johon hän oli vähän perehtynyt, jollei siellä kokonaan vieraskin, ja jonka tenho hänet sentähden valtasi kokonaan.
Muutamia kertoja oli eversti puhutellut Annaa, mutta lyhyesti ja jyrkästi, melkein käskevästi, ikäänkuin olisi istunut ratsunsa selässä prikaatin edessä ja olisi ollut kysymys iskemisestä vihollisen kimppuun, ja majuri hymyili hänen kömpelyydelleen ja oli varma asiastaan. Mutta kuinka olikaan, ei Annan huulilla näkynyt mitään sellaista hymyä. Hän näytti päinvastoin eräänlaisella mielihyvällä kuuntelevan Dulle Wrangelin sanoja ja itse auttavan häntä oikealle tolalle, kun häneltä näytti ikäänkuin puuttuvan sanoja sanoakseen mitä tahtoi.
Eräänä iltana olivat tanssiaiset linnassa. Majuri tanssi Annan kera ja eversti seisoi katsellen. Mutta hänen silmänsä salamoivat ja hänen huulensa olivat lujasti yhteen puristuneet. Majuri kuiskasi jotakin Annalle, ja tämä kalpeni silloin äkkiä, mutta vastasi jotakin, joka vuorostaan pani majurin kalpenemaan. Ja yhä kiihkeämmin kuohui veri tuittupäisen Dulle Wrangelin suonissa. Vihdon päättyi tanssi. Silloin meni hän lujin askelin sille paikalle, jossa Anna istui, ja pyysi puhutella häntä. Hän tarjosi Annalle käsivartensa, johon tämä kernaasti tarttuikin, ja he menivät suuren tanssisalin viereiseen huoneeseen. Tässä huoneessa oleskeltiin harvoin ja oli se nyt illalla, vaikka oltiinkin keskellä kesää, valaistu vahakynttilöillä, jotka paloivat paksuissa hopeajaloissa.
"Minä rakastan teitä, neitsyt Anna", sanoi eversti heidän päästyään oven sisäpuolelle, "ja tahdon teidät saada puolisokseni."
"Herra eversti!" änkytti Anna, ja äkillinen punastus lehahti hänen poskilleen.
"Mitä, ettekö usko minua?" puuskahti Wrangel tarttuen hänen käteensä. "Te olette ainoa nainen, jolle konsanaan olen palanut ja jolle konsanaan tulen palamaan… kas niin, nyt se on sanottu!… Mitä te sanotte?"
"Minun vastaustani ei teidän tarvitse odottaa", vastasi Anna hieman mietittyään, "ja koska tunnen teidät kunnian mieheksi, herra eversti, niin tahdon vastata yhtä suoraan kuin te olette kysynyt… Minäkin rakastan…"